34
áántáá, mutta kaikki tuo osoittaa kuitenkin harrastusta joka heráttáá kunnioitusta, kun kyseessá on sentáán melkein neljátuhatta vuotta vanha tapaus.
Rovasti Hinnermáen elamánviisaus miellytti minua. Han opetti minulle monta hyodyllistá asiaa uudesta olo-tilastani, ja vielá láhtiáisiksi han antoi minulle eráán tarkeán neuvon:
— Kun liikuskelette tássá maailmassa, kehottaisin teitá olemaan varovainen avaruuden suhteen. Ellette tunne aurinkokuntaa todella tarkoin, olisi viisainta py-sytellá toistaiseksi maapallolla. Lukemattomia uusia aa-veita on hávinnyt ensihuumassa avaruuteen, josta he ei-vát táhtitieteellisten tietojen puutteen takia ole osan-neet palata takaisin tanne meidan planeetallemme. Kuussa tietysti voitte kavaistá, mutta sekin kannattaa tehda" varoen ja mieluummin maapallon varjon puolel-ta, ettette auringon háikáisyn takia vahingossa syoksyisi Kuun ohi tuntemattomille seuduille. Ajatuksen nopeu-della liikuttaessa saattaa suistua uskomattoman helposti teille tietymáttomille, varoitteli rovasti.
Kiittelin neuvoista ja toívotin uudelle ystáválleni oi-kein hauskoja hautajaisia, niitá oli kuulemma iltapai-vállá tulossa parin kolmen ruumiin verran. Tyytyváise-na poistuin hautausmaalta: monet kysymykset olivat saaneet luontevan selityksen, nyt minulla oli mahdolli-suus sopeutua naihin uusiin oloihin paremmin kuin en-nen rovastin tapaamista.
6
Helsingin elokuinen kauppatori on varikas ja viehat-tává paikka kuljeksia, ja vaikka vainaja ei voikaan tehda varsinaisia toriostoksia, viihdyin kojujen tungokses-sa koska torin tuoksut, hyoriná ja lokkien kirkuna toi-vat mieleeni ajat jolloin olin vielá elossa ja tapoin taállá aikaa kuten nyt.
Puolilta paivin huomioni kiinnittyi torin ohi marssi-vaan sotilasosastoon. Se oli menossa pitkin Etelá-Esp-lanadia kaiketi paávartioon vahdinvaihtoon. Seurasin ryhdikkaSsti marssivaa ryhmaM, joka káantyikin presi-dentinlinnan pihalle. Ákseeraten sotajoukko muodosti sinne kunniakujan. Soittokunta páristeli kuuluvasti rumpujaan. Yleisoa keraántyi kadulle uteliaana katso-maan tapausta, ihmiset puhelivat ettá jokin ulkomaalai-nen lahettilás tulisi pian luovuttamaan valtuuskirjansa Suomen presidentille.
Támahan tuntui mielenkiintoiselta. Asetuin linnan portaille odottelemaan lahettilásta.
Oven kahta puolen seisoivat liikkumattomat kadetit, jáykássa asennossa, koulitusti ilmeettómin kasvoin. Ajattelin ettá náissá miehissa on joka suoni ja jánne tiu-kalla. Jalkaa eivát uskalla vaihtaa vaikka miten suonta vetáisi. Katsoin toista kadettia silmiin ja tein hánelle hullunkurisia naamanliikkeitá.
Ákkiá ylláttyin: edessáni seisova jáykistynyt kadetti tuntui selvásti ajattelevan jotakin.
36
37
Varsinaisesti se, että kadetti ajattelee, ei minua hämmästyttänyt, vaan se että saatoin tietää' mitä hänen M päässään liikkui. Tarvitsi vaan keskittyä tuijottamaan
I1 kadettia silmiin nun heti tiesi mitä hän ajatteli. Miten
helppoa!
»Kun Kekkonen tulee niin en hievahdakaan», poh-diskeli kadetti. Tämän jälkeen hänen aivonsa lepäsivät hetken, sitten hänen päähänsä juolahti uusi ajatus: »Sais se lähettiläs jo tulla.» Pitkän tovin perästä kadetin „ aivoissa kehittyi jälleen tuore ajatus: »Onneksi ei kuse-
i, ta. Jos kusettais kovasti nun olisi vaan kolme vaihtoeh-
v toa, rakko puhki, kuset housuihin tai ura poikki.»
|i Linnan eteen kadulle pyyhälsi musta keinahteleva-
I jousinen auto jolle poliisit tekivät hyvissä ajoin tilaa.
II Autosta nousi ulos tummahipiäinen lihava mies, pääs-
sään punainen fetsi. Hänellä oli yllään musta puku, kül-televät kengät; vakavaryhtisenä hän läksi astelemaan sotilaiden kunniakujaa pitkin linnan pihalle, perässään kaunis nainen, arvatenkin hänen vaimonsa, ja vielä toi-nen nainen, edellistä rumempi, ilmeisesti tulkki, sekä minä, jota toiset eivät nähneet. Soittokunta puhalsi lä-hettilään kansallislaulun. Linnan kyyppi avasi teatraali-sesti pääportaiden pariovet yhtäaikaa, se näytti juhlalli-selta. Jos pariovet avaa yhden kerrallaan, se näyttää yh-tä arkipäiväiseltä kuin latoon meneminen.
Tasavallan presidentti otti lähettilään vastaan suu-ressa salissa, olisiko ollut linnan juhlavin huone. Hän harppoi paikalle pitkin askelin, tapansa mukaan vähän tiikerin käyntiä matkien, ja asettui seisomaan keskelle lattiaa täyttämään protokollan vaatimuksia. Lähettiläs aloitti ranskankielisen puheen josta en ymmärtänyt montakaan sanaa. Sen verran käsitin miehen puheista, että hän edusti Kamerunia.
Katsoin presidentti Kekkosta tiukasti silmiin. Miele-
ni teki saada selville mitä hän ajatteü.
Ensin oh pitkät ajat täysin tyhjää, Kekkonen ei ilmeisesti ajatellut yhtään mitään, vaikka hänen kasvois-taan ulkopuolinen saattoikin luulla hänen kuuntelevan tarkkaavaisesti lähettilään puhetta. Sitten äkkiä, ilman että ilmekään presidentin kasvoilla värähti, hänen ai-voissaan häilähti kevyt ajatus: »Kuudenkymmenen miehiä.. .se on afrikkalaiselle korkea ikä. Jos tämäkin mies olisi tavallinen kansalainen, olisi hän maannut haudassa jo monta vuotta. Vaan eipä tässä äijässä näy riisitaudin merkkejä.»
Presidentti katseli lähettilään kasvoja. Nenän sivus-talla oli tummanpunaisia ihoverisuonia, ja niistä presidentti sai kimmokkeen ajatella surviaistoukkia, jotka ovat kyllä kirkkaamman punaisia: »Se oli venäläisten keksintö, käyttää surviaisentoukkia pilkkiongessa vie-heenä... yksinkertainen ja halpa konsti ja samalla maailman paras, nyt niitä kaavitaan Suomen järvien pohjista miljoonamäärin, moni köyhä perhe elää yksi-nomaan surviaisilla, ovatkohan ne verovapaita, kyllä pitäisi olla, mitähän Mikko Laaksonen tuumisi jos olisi vielä verohallituksessa tästä surviaisasiasta, sen vero-tuksesta... sanoisi tietysti että kuutamourakoivat sur-viaisia yöllä järvistä, oikeastaan kuutamourakointi oli talkootouhua, sillä erotuksella että talkoista kuutamos-sa maksettiin tietysti palkkaa... sekin Üaskivi hullu heti ensimmäiseksi meni ja antoi nostaa palkkaansa, oliko se nyt melkein 6 000 kuussa, niinhän se on kun mies tulee pörssistä kaupunginjohtajaksi niin tilipussi hävet-tää.. .meklaria.. .siinä miehessä on jotakin helvetin liukasta, se määkivä äänikin, minkäpä Daskivi sille voi, äänellään se Ilaskivikin laulaa, paljonkohan sillä oh koulussa laulusta, muistaneeko itsekään, annetaanko-han peruskoulussa laulusta arvosanoja vielä, lauletaan-
38
39
kohan siellä oUenkaan, paskaa kai pelkästään haistatte-levat oppilaat ja opettajat toisilleen.. .perkele jos minä olisin pääministeri niin minä panisin kakarat lujille, kuri olla pitää mutta se ei ole presidentin asia, kaduillakin tehdään mitä tahansa, kun sotien jälkeen rintamamie-het tulivat Helsinkiin niin yrnmärsi että ne tappelivat vaan kun nämä lapset tekevät vielä enemmän raakuuk-sia, liian hölläkätisesti niitä nyt pidellään.. .olenkohan minä antanut tämän maan mennä viime aikoina Iiiaksi omia menojaan... ehkä pitää ottaa lujemmat otteet, täytyy ajatella ettei miehen tarvitse olla Iepsu ja sietää mitä tahansa.. .hyvä mies voi olla kovakin, ja kirkas-luontoinen...»
Hiukan yllätyin presidentin ajatuksista: ne eivät juu-ri kosketelleet käsillä olevia asioita, vaan harhailivat omilla teillään. Ehkä tämä oli presidentille niin tavan-omaista rutiinia ettei se vaatinut suurempaa keskitty-mistä.
Pian virallinen valtuuskirjan luovutus oh ohi. Presidentu pyysi lähettilästä istahtamaan hetkeksi salin sei-nustan plyysisohvalle. Siinä miehet tovin keskustehvat Kamerunin ja Suomen asioista. Kekkonen toivotti lä-hettilään Suomeen tervetulleeksi, ja tämä kiitteli kovas-tí vaimonsakin puolesta. Presidentti sanoi että lähetti-lään kyllä piti viedä rouvansa nyt vähän syksymmällä Lappiin:
— Meidän maamme luonto on pohjoisessa kau-neimmillaan syksyllä. Kasvillisuus muuttuu ennen la-kastumista punaiseksi ja keltaiseksi, eikös olekin eri-koista? Lehtivihreä siirtyy runkoon, niin siinä käy joka syksy.
Tätä sanoessaan Kekkonen ajatteli: »Tuure Salo saa aiheen taas järjestää päivälliset Rovaniemen kaupungin laskuun.» Hetken perästä ajatus Salosta jatkui: »Saloa
kohtaan olen ollut helläkätisempi kuin olisi ollut aihet-takaan. Mutta se itse luulee että minä olen sitä simput-tanut. Pienessä kaupungissa ei synnytetä suuria vaikka johdettaisiin pientä kaupunkia.»
Suurlähettiläs kehui Kekkosta valtiomieheksi, joka tunnetaan erinomaisesti Afrikassa ja Jossa häntä kovasti kunnioitetaan. Hän ei unohtanut mainita Ety-kokousta ja Kekkosen ansioita sen järjestämisessä.
Kekkonen katseli lähettilästä ja tämän kaunista vai-moa ja ajatteli: »Sehän on melko etelässä se Kamerun, ei siellä kai se Saharan kuivuus vielä vaikuta. Vaan Sahara liikkuu etelään, kohta se kai on teillä asti. Siinä vaiheessa kannattaa tappaa liiat lehmät, kuolevat ne kumminkin. Viljekää maissia ja lahdatkaa lehmät, siinä teille hyvä neuvo kuivuutta vastaan.»
Ääneen presidentti lausui:
— Afrikán kansojen suunnattomat taloudelliset, poliittiset ja inhimilliset vaikeudet ovat polttavan kipei-tä juuri nyt. Kuitenkin teidän maanosassanne tapahtuu kaiken aikaa myönteistä kehitystä, josta te itse olette vastanneet, etenkin valtiollisella tasolla. Olen vakuut-tunut siitä että Afrikasta vielä muodostuu maanosa, joka saa rauhassa rakentaa elämänsä, tarvitsematta lak-kaamatta valmistautua sodan keinoin järjestelemään valtiollisia oloja. Varauksetta Suomi kannattaa Afrikán valtioiden itsemääräämisoikeutta, siitä tahdon teidän olevan varma.
Audienssin päätyttyä Kekkonen istahti työpöytänsä ääreen, huokaisi ja ajatteh äskeistä vierastaan: »Muka-van tuntuinen mies... kun ei nyt palelluttaisi täällä it-seään ensi talvena. Suomen talvi on vienyt monta diplo-maattia keuhkokuumeen kautta hautaan.»
Kymmenen minuuttia myöhemmin presidentin luo saapui lähetystö, joka pyysi häntä Joutsenon sellojuh-
40
lien suojelijaksi. Pyynnón yhteydessá Kekkoselle lah-joitettiin itsensa Valfrid Hukkasen vuonna 1911 raken-tama sello. Lahetyston nelja henkilóá olivat silminnáh-den jánnittyneitá. Yksi heistá soitti lahjasellolla pienen musiikkikappaleen, jota Kekkonen kuunteli seisovil-taan niska kenossa, ikáankuin olisi tarkastikin syventy-nyt kuuntelemaan sellon sointuja.
Kahvin tultua Kekkonen kehotti vieraita ottamaan pullaa:
— Ottakaahan vehnSsta, han sanoi. — Ennen van-haan Kainuussa oli tapana sanoa etta kylássa pittSá syya pullaa kovasti jos annetaan. Sillá keinoin saastyy pettu kotona.
Kovasti talie jutulle naurettiin ja pullaa otettiin. Kekkonen ajatteli: »Ei tuommoisia Kainuussa koskaan puhuttu, mutta samapa se.»
Rattoisasti puheltiin jousisoitintaiteesta ja sivuttiin siina ohessa myós musiikkielaman yhteiskunnalta saa-man taloudellisen tuen mááraá, jota pidettiin tarpee-seen náhden liiankin vahaisená. Kekkonen katseli lahetyston johtajaa, nelissakymmenissĚ olevaa jykeváS konserttimuusikkoa, ja ajatteli hanestS:
»Tuommoinen mies jos olisi ruvennut upseeriksi niin kohta olisi ylennyt everstiksi, mina olisin ylentanyt il-man muuta. Mutta nyt vaan soittelee selloa... taide se rohmuaa tálta kansalta lahjakkaimmat jasenensa, niin se on Suomessa aina ollut. Saatana minkáhánlainen sel-listi minusta olisi tullut.»
Poistuin láhestystón mukaná torille. Muusikot onnit-telivat toisiaan hienosti paattyneestá vierailusta presi-dentin luona ja láksivát sitten ottamaan lasillisen.
7
Heti sellistien háivyttya ryhdyin kokeilemaan, mita tavalliset kadun ihmiset tosiasiassa ajattelevat. Hehkuin tutkijan intoa: nyt voisin páásta vaivattomasti selville Suomen kansan syvimmista aatoksista, voisin tunkeutua tSman katajaisen kansan perimmaiseen sieluun. Mika oivallinen tilaisuus, miten erinomainen mahdollisuus!
Innostukseni sammui kuitenkin pian.
Ilmeni etta tavallinen suomalainen on kenties viela tavallisempi ajatuksiltaan. Melkoinen osa kadun kan-sasta ei harrasta minkaanlaista ajatustoimintaa. Moni tarkean nakoinen ryppyotsainen tyyppi osoittautui tay-sin tyhjapaiseksi. Esimerkiksi julkisuudessakin paljon esiintyneen pankinjohtaja N.N:n aivoissa ei tuntunut tapahtuvan moneen minuuttiin minkaanlaista jarjellista toimintaa. Ne, joilla liikkui joitakin ajatuksia paakuo-ren sisassa, askaroivat peřin tyhjanpaivaisten asioiden parissa.
Pettymykseni oli kenties suurempi kuin askeinen innostukseni. Otan pari esimerkkia.
Kaunis ja muodikas nuori rouva káveli kauppatorilta kassit táynná tuoreita vihanneksia. Han naytti ihan mu-kavalta ihmiselta, mutta voi taivas mita haněn mieles-saan liikkui: »Huomenna ostaň uudet rintsikat. Etta na-ma kassit painavat, joskus má kylla otan Erkista eron, sitten kun lapset tulevat isoiksi. Miksi noi liikennevalot aina nayttaa punaista, miehet kai niitten nappej a paine-
118
muista monen silloin nauraneen, jos nauroi se oli pi-kemmin irvistystä. En minä vieläkään osaa nauraa, ei-kös ole kummallista? Sita kun ihminen ei eläissään nau-ra niin ei sitä kuoltuaankaan ilkiä. Tuntuu niin vistolta katsella näitä nykyajan ihmisiä kun ne nauravat, pelot-taa semmoinen. Siihen aikaan jos naapurille näytti hampaita niin sopi odottaa kivikirveestä päähänsä. Ei silloin olisi yksikään mannekiini elänyt päivää pitem-mälle, paitsi tietysti yksin ollessaan.
— Niin että semmoista elämää se oli, eipä tässä nyt muuta kerrottavaa taida olla, virkkoi Huretta lopuksi.
Pälsi selitti:
— Eikös hänellä olekin hyvä muisti! Ajatelkaa että hän muistaa noita asioita boreaaliselta kivikaudelta saakka! Huretta on oppinut nykyisin kirjakielen sitä mukaa kuin kieli on kehittynyt. Puhuisitko vielä mallik-si tälle nuorelle miehelle sitä silloista kieltäsi, Pälsi ke-hotti lopuksi Hurettaa.
— Lonjieh kos suherts marraieouh, kur saiuno lii-noul elisie! Kaalaimanhhii! Heish!
Huretta sanoi että tämä merkitsi likimain, vapaasti käännettynä:
— Mitäpä tuumit hyvä naapuri, josko lähdettäisiin laskemaan verkkoja! Kalastettaisiin! Haukia!
21
Meillä oli oikein rattoisaa kivikautisen Huretan kanssa. Mutta tämä hauska tapaaminen piti päättää, sil-lä kirjailja-tutkija Sakari Pälsillä oli muita menoja. Hän kertoi että tänään pidettiin suuri kirj allinen kokous Suomessa, ja hän tahtoi ottaa sähen osaa:
— Joka kymmenes vuosi suomalaiset kuolleet kir-jailijat ja muu kirjallinen väki pitävät kokouksen. Vii-me kerralla kun olin mukana, se oli siis vuonna 1970, kokoonnuttiin eräässä Pielisjärven saaressa. Siellä oli-kin väkeä monta tuhatta, ja kirjailijoitakin oli paikalla useita satoja; nyt kokouspaikaksi oli valittu Helsinki, josta oli kyllä hankala löytää tarpeeksi laajoja alueita näin suurta tapaamista varten.
Kaivopuisto ja Ullanlinnan kalliot oli viimein päätet-ty ottaa kokouspaikaksi, ja sinne Pälsi oü nyt menossa. Hän pyysi minua mukaansa, ja mielelläni noudatin kut-sua. Yritimme suostutella Hurettaakin seuraksemme, mutta hän virkkoi:
— Kun en eläissäni tiennyt kirjoittamisesta mitään niin eipä minua tuollaiset kokoukset isostikaan künnos-ta, enää.. .lähden tästä kaupungille.
Pälsi kuiskasi minulle:
— Ikävä sanoa, mutta Huretalla on tapana istuskel-la katselemassa seksielokuvia... arvelisin että se on eräänlainen primitiivinen jäänne hänen persoonassaan, kivikautinen viehtymys, sinänsä kyllä etova ja süvoton
120
I.-I
tapa, mutta kun han ei pakota minua mukaansa niin olen ajatellut etta annan asian olla. Huretta on liian vanha vainaja muuttaakseen enáS tapojaan.
Kaikkien aikojen suomalaiset kirjailijat alkoivat ko-koontua iltapáivállá Kaivopuistoon, ja sinne mekin Sakaři Pálsin kanssa suunnistimme. Oli lauantaipaiva, ja kokousta jatkettaisiin sunnuntaina. Palsi kertoi ettei kokouksella ollut luonnollisestikaan minkáánlaista esi-tyslistaa eika se tehnyt mitaan pSátóksiá. Joku esitel-moi, toiset kuuntelivat jos puhe sattui olemaan kiinnos-tava. Kukaan ei ollut johtanut puhetta enaa sen jalkeen kun Mikael Agricola oli luopunut tehtSvMstá vaittaen etta han oli liian vanha ja hapero sellaiseen. Maila Tal-vio oh kuulemma esittanyt ettá han saattaisi toimia ko-kouksen puhenjohtajana, mutta siita ei ollut tullut mitaan kun Talvio oli pian kuolemansa jalkeen haihtunut avaruuteen.
Sakaři Palsi tunsi entuudesta suurimman osan pai-kalle sonnustautuneista kirjailijoista. Panin merkille etta aikalaiset etsivat toistensa seuraa: Ullanhnnan kal-liolla eraassa kuopassa istuskeli kymmenkunta ukkoa, jotka olivat kkjallisuutemme vanhimpia uranuurtajia. Palsi luetteli heita nimeltá:
— Tuo valkotukkainen ukko tuolla on Mikael Agri-cola ... haněn ympárillaan siina istuskelee Isak Rotho-vius, haněn vierelláan ovat molemmat Gezeliukset, nuorempi ja vanhempi Juhana, Gabriel Tuderus ja Antti Lizelius juttelevat parasta aikaa Pietari Kalmin kanssa, ja ellen erehdy niin on siina kuulolla vieia Adolf Ivar Arwidsson.
— Tassahan on Suomen historiallisimpia henkilóita noin vaan yhdessa kallionkolossa kymmenkunta, mina hammastelin. Palsi nyokkasi. Han mainitsi etta kirjalli-suus jos mika on kansakunnan kehityksen kannalta tár-
keä taidemuoto, usein sen vaikutus kansakunnan histo riassa ylittää monin verroin poliitikkojen merkityksin. Paha vain ettei kirjallisuutta pidetä arvokkaana siinil vaiheessa kun sitä luodaan. Vasta myöhemmin kiinsnt havaitsevat mille ne ovat kiitollisuudenvelassa.
Vaatimattomana miehenä Pälsi kuitenkin Iausaliii vielä:
— Älkää nyt kuitenkaan kuvitelko että minü pii.u.m itseäni historiallisena vaikuttajana vaikka kirjailija olin kin, hän virkkoi. Huomautin hänelle että mielcstilni hll-nen kirjallinen merkityksensä oli erittän suuri. M;iimt sin että esimerkiksi hänen teoksensa Puukko ja Sauna, sekä erinomaiset teokset Fallesmannin Arvosta osoiiii vat sitä. Pälsiä miellyttivät nämä sanat, ja innoissaan hän lähti esittelemään minulle suuren kirjailijakokouk sen muita osanottajia, joita oli viljalti saapunut paiknl le. Heitä istuskeli nurmikolla, vaelteli sinne tänne pui-den lomitse, osa makoili kallioilla niinkuin auringoiuit tajat, ja siellä täällä muodostui vaihtelevankokoisin keskustelupiirejä joissa kirjailijat vaihtoivat miclipiii•■ tään.
Melkoinen joukko vähäisempiä kirjaihjoita oli asct-tunut puihin nähdäkseen paremmin itseään c(rv;mi|)i.i sanankäyttäjiä. Puihin olivat lehahtaneet myös lukc-mattomat kriitikot, he istuivat tämän kirjailijakokouk sen yläpuolella koivujen oksilla väitellen kiivaasli pui den alta kulkevien kirjailijoiden yleisestä merkityks« ■, tä, ja milloin mistäkin. Kriitikot eivät juuri rohjcnw < i astua maajalkaan, lienevätkö arastelleet näin suunna-tonta kirjailijoiden joukkoa joka puistoon oli kokoon-tunut; kenties kriitikot arvelivat olevansa cräiinlaisi.i tungettelijoita, kuokkavieraita, joita juhlien aihe kiin-nosti äärimmäisen kovasti, mutta joita ei kuitenkaan varsinaisesti kukaan ollut paikalle pyytänyt tulemaan.
122
He istuivat puissa niinkuin uteliaat harakat, jotka seu-raavat syksyistä siantappoa, uskaltamatta vielä laskeu-tua haaskalle, mutta malttamatta lentää paikalta pois-kaan. Pälsi kuljetti minua Ullanlinnan kallioilla, Jossa näimme edustavan joukon 1800-luvulta peräisin olevia kirjailijoita ryhmittyneenä laajaan piiriin, jonka keskel-lä piti puhetta itse J. V. Snellman.
— Tuossa Snellmanin takana, tuon koivun varjon kohdalla istuu Runeberg, selitti Pälsi. — Hänestä oi-kealla ovat Minna Canth, Gustaf von Numers, Emil Genetz, J. R. Danielson-Kalmari, Kaarlo Kramsu, Hj. Nortamo, kas hänkin täällä, Juhani Aho, Teuvo Pakkala, Santeri Alkio — niin, täällä on aika liuta sel-laisiakin merkkimiehiä jotka eivät toimineet päätöik-seen kirjailijoina, mutta kyllä näitten jokaisen kädessä kynä on pysynyt... vielä tuolla näyttävät olevan Elias Erkko ja Matti Kurikka, rinnakkain siinä istuvat, Mathilda Wredekin on näköjään elossa, siis kuoleman jälkeen vielä elossa, hän oli se vankien ystävä jos tiedät-te... Ernst Lampen, Santeri Ivalo, Kasimir Leino, mis-sähän Eino on, onko tullut ollenkaan tällä kerralla? Ja tuolla piirin toisella laidalla näkyvät vielä olevan Maiju Lassila, Yrjö Hirn ja Larin-Kyösti.
Vastaamme asteli neljän henkilön ryhmä, joista kes-kellä kulkevan tunsinkin kuvista, hän oh vast'ikään kuollut Kustaa Vilkuna. Sakari Pälsi tunsi seurueen muut jäsenet, j^tka näyttivät esittelevän Vilkunalle tä-käläisiä oloja.
— Ei mutta siellähän te olette kaikki, Uuno Kailas, Katri Vala ja Kaarlo Sarkia! Ja itse Kustaa Vilkuna, tervetuloa vaan tämänpuoleiseen, sanoi Pälsi ja meni tulijoiden juttusille. Vilkuna tervehti lämpimästi Pälsiä, näki että he olivat olleet eläissään hyviä ystäviä. Pälsi sanoi melkein kyyneleet silmissä:
I.M
— Niin se vaan aika jätti sinustakin Kustaa! I itmpi masti tervetuloa vaan!
Vilkuna vastasi:
— Mikäpä täällä on ollessa. Nämä runoilijal mini tapasin tänne tullessa, eikôs olekin komeata kansalic-teilijän päästä ihan runoilijoitten porukoihin.
Siinä puhuttiin yhtä ja toista, kunnes pieni kriitikoi den parvi lennähti likeiseen koivuun kuuntclcmaan mi tä tärkeätä Katri Vala, Uuno Kailas ja Kaarlo Sarkía Vilkunalle sanoisivat. Oliko nyt mahdollisuus p.'lästä selville mitä nuo merkilliset lahjakkaat runoilijal (<>■ i asiassa ajattelivat?
Mutta kriitikoiden harmiksi seurueet erosivat. Vil kuna liittyi Snellmanin kuuntelijoihin ja toiset líiksiv.'li kävelemään Uunisaaren suuntaan sanoen siellii okvan lisää lyyrikoita. Pälsi ja minä jäimme siihen scisoksi maan tietämättä mitä oikeastaan tekisimme.
Lähipuihin lensi lisää kriítikoita niin että heitil oli lo-pulta kaikki koivut täynnään. Minä laskin ainakin DttO lensataa arvostelijaa. Heitä oli niin paljon että jos hr olisivat kaikki olleet eläviä, olisivat puut kaatuillcct hci-dän painostaan.
Monenlaisia kannanottoja sinkoili koivikossa. Usral puhujat esittivät että kriitikon vastuu kirjallisuiuk-n ti-lasta päattyy kriitikon kuolinhetkellä, mutta tämä n.'l kôkanta ei saanut yleistä hyväksymistä osakseen. Bhkl vielä useammissa puheenvuoroissa tähdennettiin, tttl vaikkakin kirjalhsuus kirjailijoiden kuoleman kanila pakosta muuttuu puheenomaiseksi, kun paincltna ->a naa ei enää voida tuottaa, ei kriitikoiden tehtävä jílíl silii arvottomaksi: kaikki kieli, puhuttukin, on kirjallisiiuiia kunhan vaan pidetään huoli siitä että puhutuksi IdljlUJ suudeksi katsotaan vain sellainen púhe, joka on peräisin oikeitten kirjailijoitten suusta. Sellainenkin kanta tuo-
124
tiin esille, etta kriitikot voisivat nyt, kun kásilla olivat suomalaisen kirjallisuuden kaikki tunnetuimmat edus-tajat, ryhtyS tekemaan kirjallisuudentutkimusta haas-tattelumenetelmálla. Táta tarkoitusta varten olisi hyvS yrittaa solmia yhteyksia lausujiin ja nayttelijoihin, jotka voisivat opetella ulkoa kirjailijoiden teoksia, ja náitá kuuntelemalla kriitikot voisivat ryhtyá analysoimaan kunkin kirjailijan teksteja. Táma viimeksimainittu aja-tus sai osakseen mělko tavalla kannatusta, mutta asiassa ei páásty kovin pitkalle kun joku rohkeni epailla, ettei-vat lausujat ja naytteliját juuri piittaa kriitikoiden kans-sa harrastettavasta yhteistyóstá, he kun eivát eláissSan-kaán olleet niin kovin otettuja kriitikoista, vaan juoksi-vat enemmankin kirjailijoiden perSssá. Asia paatettiin jattaá toistaiseksi poydalle, ja muutkin paatokset jaivat tekematta kun tarvittavaa yksimielisyytta ei saatu ai-kaan. Lopuksi paStettiin yksimielisesti, etta kuolleet kriitikot jáisivat odottamaan Pekka Tarkan kuolemaa. Kun kriitíkko Tarkka joskus tulevaisuudessa kuolisi, mistá kukaan ei esittanyt varsinaisesti epailyksia, saa-puisi tákaláiseen kriitikkokuntaan nakyva voimahah-mo, jonka perehtyneisyytta ja oppineisuutta voitaisiin hyódyntaa. Naissa merkeissa kriitikot paattivat palave-rinsa ja hankkiutuivat lahelle sita piiria, jossa Snellman viela piti puhetta. Mekin Sakaři Palsin kanssa menimme kuuntelemaan mita Snellman puhui.
22
Snellmania kuunteli hyvinkin kaksisataa henkilöä, joista suurin osa oli kuolleita kirjailijoita, enimmät vii-me sotien jälkeen edesmenneitä tai paremminkin jälki-tulleita.
Snellman oli ehtinyt puheensa talouspoliittisen osan loppuun. Hän sanoi painavasti:
— Jos siis luullaan että Suomen valuuttapolitiikkaa voidaan nousukauden aikana hoitaa näin uskomatto-man typerästi, ollaan väärässä; ehdottomasti maamme teollisuuden ja kaupan on kestettävä markan ulkomai-sen ostoarvon tuntuva korottaminen, min että kun uusi lama taas koittaa, me voimme sen vastaanottaa tervee-nä ja kilpailukykymme säilyttäneenä, tyynin mielin. Revalvaatio on, oikein käytettynä, taloudellisen toi-minnan olennainen osa, eikä sita ole lyhytkatseisesti vastustettava silloin kun teollisuus ja kauppa eivät siitä suuresti vahingoitu. Mutta Suomen Pankki ei ole osoit-tanut sitä lujuutta jota olen siltä odottanut. En ole sii-hen tyytyväinen vähimmässäkään määrin. Mutta koska te, arvoisat kuulijani, edustatte enemmänkin sivistystä kuin rahataloutta, tahdon vielä hetken puhua suomen kielestä ja sen nykyisestä asemasta.
— Silloin kun minulla oli vielä tilaisuus olla elossa — siitä on hyvin pitkä aika — minä taistelin kaikin voi-min suomen kielen ja suomalaisen kirjallisuuden puo-lesta. Silloin valveutuneet suomalaiset näkivät että vain