ESJLWHE
ilia fTit'j.siä í.jo.n kyliik.si '«aipcuu
Kyllä rneistä oon jo kylliksi vaijerru. Kyllin kauon met olema elähneet meän alkupcrän unholaa. Kyllin kauon meän korvar oon kuunelhcct rneistä vichraita sanoja niiltä, jokka tukit meän suut ja tchit rneistä mykkia.
Joka ei tiä mistä hään tulíce, se ei tiä mihinkä hään oon mcnossa; eikä se tiä missä hään oon. Kansa, joka esivanhempansa unhouttaa, unhouttaa oman tulevaisuuen. Kuohleet tartteva meän muistamista ja met tarttcma muistaa heitä. Meän välilä oon vain verho ja met kuuluma samhaan pit-khään muisthiin, Girihjaan.
Met emmä saata menheissä aijoissa ellää mutta menheet aijat elävä meissä. Tässä meilä ei ole valinan varraa.
üman pitkää muLstia, Girijaa, heimo ei saata ymmärtää itteä, ei löytaä iiinmaa paikkaa ihmiskutinan kohtaloissa, ei ommaa henkeä eikä perintöä oinassa maassa.
Girija.sta löytää myytin, laulun, taijan ja satumaan. Girijassa kansa näkkee ittensä, ainaki sölästä. Satu ja tarina hohtava kansan yläpuolela. Mvytistä löytyy syvä omakuva.
Vallottajat oon omala kielelä määtitelheet meät, sanohneet mira ja ketä met olema, kirjottanheet meän histuurian jakäskenheet meät isthuun katt-tomapaikale ja sieltä seuraahmaan heän sanojen pitkää juoksua. Viehtaat kielet oon tulkinheec meitä ja meän seinakoristuksia, meän tapoja ja menoja. Met olema olheet vaiti vaikka omat sanat suussa oon sulahneet kuumasta halusta kertoa. Mutta meän omat sanat ei ole kelvanheet. Meän ommaa kieltä ci ole tunnustettu, eikä meitä.
Ko kuoiee kieli, kuolee kansa. Mctki olema tuhon ja holokaustin lapsia.
7
Mu tra tarina puikalui rietäjän kannosra ja laulun herclmät sanasepän
juuresta: pitkä piulookinen iriuisti oon pitempi ko vallan pissiimät käsivar-ret; nieiläki oon vuoret, vävlät, vainior, lompolot, järvet, virrat ja poltit, jokka kaikin kanrava nuiistoja ja tarinoita. Ja jos nämär vaikenewa nun Ciitija puhhuu liiljasen sammalheen iäpi ja jänkkien pounukoista, polkujcn kieloista ja lumihÜheistä, jopa vanhaan liirsiialon saliajauhoisia.
Mcr patansimma reän oloja! Tämii oon vallan ikunen \iiitc. Mitiis tukittn s li li sähen tohiii sanoa? Nieiii tottnuen, etie mean olot huononit ko met emmä saahneei vminiirtiiii itteämme, meän kulttuiiria, kiehä ja aikuper-rää, meän niarkaa Iäpi aikakausien ja sukupolvien. Meän vhrheinen muisri lyöthiin pirstoiksi. Meän muistometkit jiiit mykiksi. Meän stin kivirry,
Nyl oon aika siilauaa sanat, päästaä lauhir irti ja muistaa taijat, nvt oon aika \ nitnärtiiii vanhaat riitit. nyt oon aika tansia vanhoja tansia. Nvr oon aika sallia liikutukser. Sillä nyt Girija halvaa auasra suiinsa ja niikyvillä sanoila ilmasra kansamme tnntheira.
Nun, mtitta missus lean niuisromerkit muka oon? Niiin valta alati kyssvy. Niiin se saattaa kvsvä ko se oon tietiiviniiäiin vastatikset. Se oon leimanu meän muistornerkir omiksi. Se oon omistannu meiin jättamät jäljet ja pilkami meiin pitkää tnuistia mielikuvituksen ja lorujen ruotheina.
Nyt mer kniten k\ mii: Kukas Jatunin linnan rakensi Vojakkaihaan? M i käs lapytintri sieläoon? Kukas teki ktelä-Kväänlannin kan«askai'istukset Lnhaiien vuotta aikaar Kukas lormasi kampakeramiikin Ylikaihnuussa? Kukas pani punaokraa hauoile Kaunisvaarassa? Kukas rakensi Särkilahen temppelin, jota valta sannoo kappeliksi? V'ai meitii ei muka ole nuiisto-merkkiii! I'akkaa otheen. mutia inet hääymä net nimittää uuesthaan. Nimi t cää oiiiila sanoila, omala kielelä, näessi, viehraat sanat ttiova viehraan roelisuuen, Omat sanat lakentavva meän ortimaa toelisuutta.
I .im i Horsin tarina, jonka lapsena kuulin Alasessa Kassassa ja raahvaana löysin sahajauhoista, taitaa olla ensimäinen yritvs nimittää meitii. Šamala se paljastaa, ette meän pitkä muisti ei pelkästhään ole meän ke> sinne oon aikakausien ktiluessa mahrunu muittenki kansojen, heimojen ja maanäiirien jumaiia, tarinoita, jopa laulavia kalpoja. Se näyttää, ette met emniä ole
8
l.ilineet [unvalan sölän takana. Valta oon liööuäny meät senki usklioon. I , ;äiä asettaa tällä tarinalla vallale vastakysymyksen: mistäs tiät mihinkä :\iin iumala kattelee?
Niiin kyselec Salomon Salomonsson laus, svniyn)' Matann^issii 1819 ,.i kuolu 1909 Pessalompolossa. Sita ennen se asu Kassau kylässä, Jossa hänestä tuli:
poikkipuolinen: näkwä ja näkymätön, ajaünen ja ajaton sanaseppä: tautia paranrava, tauria ruova tietiijii: toisinhaan keveii, toisinhaan raskas loihtija: yhen ja viien tiihen voimala kulkeva mesiari: puuiivihhaa kvlväväii puun hatkasija, palian puun tappaja
rakoja: hyvän puun lasrujen kuivaaja sitmaaja: laakonkaivon veen pyhitläjä
l.astut se kasieli Jaakonkaivon veessä ja paiansi niilä saihraita.
¥i#f I llií'iiifliě.piis
lalon, jossa kuuJin lamiin tarinan, rakensi aikoihnaan Kuusisalon (aako, oka Vfiiiijiin kcisarin ajaitamanna pakeni rajan vli Ruotrin puolelť Kassan kvlhiian, jossa se poikkipuolisenna loysi ikivanhaan kainuin.sa, Rod en in kuninkhaan Anund Jakobín kaivon. Sc hakkasi hirret ja pysiyrri ralon, rcki navctan, tallin ja ricrcnki saiman. Ko sc kuoli pojal nicnit Amcriikhoin ia ivnarcr nairliiin muualc. Minun isoisii osri rakin, siirsi liirrci nykvsellc paikali!, Alashťfn Kashaan, ja ascttu ashuun siihcn ko sc jimi milin ja alko nppariksi.
Mic asuin poikasenna isoisiini kans siinii jonku aikaa. Yhrcnii iltana kookhiin asm mics, joka sáno olcvansa mcsiaii Horši. Sc mcni isthuun kun^astoohliin ja alko kcithoon.
'3
€1W 4d Sfe H f%H ^
Ko äiü oli raskhaana se lähti yhrenä päivänä kokoaahmaan hilloja. Sen tnohikko täytty ja se meni leppäähmään Hiienkivele, jonka aila ruonaväki assuu.
Ko se siittä heräsi sc havatri, crtc hauen kohru oli tyhjä. Väylälä meni vcnc ja kcskclä venettä istu Maatar, ruonaväen akka, lytty sylissä. Se puristi kurkusra laulua:
"Nuku nuku poika-rukka, kyüä sulia kasvaa tukka, lapsena sie labet täältä, laulajaltä näytät päältä, kehthoan pääsei meiitä vielä, vanhäana sie synnyt sielä. "
I asrä häätyy pääscä ylös, se tunsi, mutca lapsi sylissä hään vajosi vain sy-\emphään kalrihoon.
Siinä samassa ko äiti anto perhiin ja lähti laskheen pohjaan vairava valo orri hauet sylhiinsä. "Vai olet sie tääläkf , äiti huusi syämeshään. Mutta initä hään sillä tarkotti, sicä se ei tieny. Syämen sanat ei ole luocuja, nec oon loihtuja. Kyhna kakio muuttu rakhauen syliksi, Jossa tuomct tuoksuir ja linnut laulok niinku lapsen siittämisheckclä. Häikäiscvän valon voimasta äiti ja sikiö nousk ylös ja kaltio sylki äirin Hiienvuomale, jolla se impun-heena, puolisokkona ja sekopäisena vaekeli.
Kihään äiri tohrimi kelheen sanoa, ccte hään oli mcnettänny sikiön maan alasillc. Se tukki riepuja rinnan alle siinä toivossa, ette sikiö vielä hänen nukkuessa tulce takasi äicinsä kohchuun. Ko hajoamisaika likeni, talon piiat laitoit saiman oortninkhiin. Äiti pölkäsi paljastamista ja meni niinku moni mtiu onneton vaimoihminen Hiienvuomale hukuthaan ittensa.
Hiienvuoman laiassa oon pahra, Hiicnkivi, ja siittä äiti hyppäsi poh-jattomhaan kaltihnon, mistä vielä kukhaan ei ole tullu takasi, muuten ko hiljasen sammalheen valituksena ja kämmenen kalhveen muisteluissa.
Aitin puoressa kalrihoon, vcen läpi leikkasi sikiön rääkyntä. Äiti havatri lapsen, jonka huulet olit siniset ja kasuvet harmajat ja ohukaiset ko ampia-ispcsän kuori. Lapsi lankcsi venheestä ja alko upota; siksi se rääkky. Äiti sai sita tukasta kiini ja oivalsi siinä samassa mitä halle oli tapahtumassa.
14
15
\ain vyosolki jäljelä. Soljessa oli rietäjän merkki. Olisko olki poikkipuo-linen? Mene ja sane! Näin tuumailthiin. Poijcssa se oli. Taihvaanluokka imassu. Joskus se sielrä syljerhään johonki. Sen kaikin riesit. OUerikki jos s ľ oli rieräjä.
Kotona, jossa äiti oli yksin, leihmaus halkasi rantakoijun ja tairro sen lalvan väylänvethccn, mikä oli merkki siittä, ette vanhaa poikkipuolinen oli häipyny. Haapapuu sytty tulheen mucta tulipalo ei sita' vahinkoittanu, mikä oli merkki seki: uusi poikkipuolinen oli syntyny.
Koko talonviiki haki aamusta ilthaan kaonutta vaartinnaa murra ko net illala iiilit lakasi aiti oli koristamassa kehcoa.
Jaakoiipaivána lahethiin jankkaniirylc heinántekhoon. Airi halusi jaaa kotia ko se umsi jo kipuja, nuuta sehaan ei ol 1 li mikhaan syy oila heinán-reosra poijessa. Moni vaimooli varisiannu vainiolle, leikanu naparihmaan, virutrannu sikion joessa ja Jarkami haravatóilá.
"Nvi tuílee ukonilma , airi meinasi, "enka miejaakona lahe synnyrhaan ulos. jaako oon vískánu kylmlín kiven vetheen, ei siina sovi uia eiká pes ta sikiota.'
Aiti mnistutti kans, ette haněn maksa kevvaila oli ollu paisunu ja uiniiiH, mika ric.si ukkosia Jaakoksi. Las ta hiian ei ukkosessa halva svnnyttaá nihyla. Aiti sai jiiaa kotia, vaikka raivasoli kirkhaansininen ja pilverón.
Airi oli oikeassa. Attrinko alko kohta saahriin ja caihvaale ilmesry ohnkaisia ja kosreira Immnja, jokka akkiii muutuit uhkaaviksi mustiksi miivkalheiksi.
laihvaanluokan toinen paa oli vavlássii, joissa ja lompoloissa nuitra toinen piia Hiienkalriossa. Taihvaanlnokka ryysi matoja, roukkia, samnia-koira. vaaksiaisia, liiskoja ja hankia. Ihmisiaki se occi, piri nika vuen kaks ja sylki nor roisesta páasta ulos. joko tiinne clikkii toishiin aikakaushiin, menheishiin ja rulehviin.
Jaakonpaivana tuli áirin pouvaama ukkonen, ensin pirkaná ja koleanna jyminánna ja sirre leihhauksinna. Heinanrekovaki piirsi ristia puihin ja meni niitten alle suolijaan. ialon heinárrenki ja knlktiniies, Viljo, meni niitrylaon raa paškále. Se kiika.si ko lcihmaus lói maahan. Kulkurisra oli

.sc
ftjit ISp*ftfi        ř:"S"! S
kävelin laattian yli ja kattoin kehthoon. Siinä makasi vanhaa mies ja sc vanhaa mies olin mic itte.
Aiti kirnusi nun lujasti, ette voica iensi kehthoon. Silloin äijä suuttu ja huusi: "Jos sie kirnuai nun ossaan niieki kirnuta, vaikka aikaa ja laulua!"
Minuroon siitetty, micolen kaonu, hukkunu, rullu takasi, vaihetettu, vanhentunnu, syntyny uuesti.. .viskattu pirthiin.
lín mic Lohünu äkiltä koskhaan kysyä. Mie olin aika varma siittä, ette mie olin rämän kaiken nähny vain unissa. Klikkä saanu jumaltcn käsisrä.
Ko hcinanrckoväki ukkosen jälkhiin tnli kotia havarhiin, ette talon paras porohärkä, äitin tyyris sormus ja vanhaa käsimylly olit kaohneet. Iyöväki viskutteli kämmenenkalhveessa ja sukulaiscr tiesir, erre minun harma-jansiniset silmät olit mcän suvtilc harvinaiset. jVlinun sisarukset olit kaikin pikisilmäsiä valunien jälkeläisiä. |os mulla ei olis ollu hiienkoskemaa, sutheenpuremaa. vasemassa lapaluun ihossa, praarit olisir levihneet pite-mällekki ja aiti olis pantu ryyppäähmään koevertä Hiienvuoman kaltiosta. Miium koskema suojcii minua ja aitiä, vaikka mie kyllä tunsin pistävät silmät saunassa. Mie olin saanu koskentan. Mic olin saanu lahjan. Mie olin tullu taihvaanltiokan kautta. Sita ei suohraan sanottu, mutta koijti ja haapa olit varmat toistajat. Ja kaonu kulkumies - tietäjä.
Mic hunteetasin missä mic olin nünä kuukausinna ko mie en maanu äitini kohtun lämpimässä vecssä, ko mic olin sarkavaatheesta topattu lytty äitin hamheen alla. Missäs mie silloin olin? Olinkos mie jaakonpäivänä heinänreossa ko ukkonen löi maahan laon takaná? Viskathiinkos minut sikiönnä pirihiin ko toiset olit niitylä? Vai olinko ollu Rtionanmaala ja kakiossa tullu takasi iiitin kohthuun? Synnyinkös mic vain maksethiin-kos minusta porohärkä, sormus ja käsimylly? Sikiö, joka katosi püain ei koskhaan tullu takasi. Jos mic en ole syntyny enkä mtuiten tullu, kukas mic olen? Mih in käs Maatar minut vei? Olenkhaan mic kulkumies, joka katosi? Vai sinihuulinen ja harmajakasuvinen kaltiolapsi? Vain orinkos mie sen paikan? joskus mic htinteerasin nun, ette päätä huimasi.
Yhrcnä paivänä äiti kirnusi voita. Mic leckasin laattialla. Yhräkkiä tyhjä kehto alko keihnuun, aivan ko joku olis sitä liikuttannu. Mie nousin ja
18
19
Kfl^   í&l^wá ^^^^^    "^W^   ^^^"S^ ^ĚtyÉfy^
Mie olin hiljancn ja ujo lapsi. Ko mie aarrelin sanoa joraki sanar katosir ja ko mie halusin olki vaiti, sanat tulit, niinku ko kuppari kerran aiko kupata minusta pahhaa vertii. Mie sanoin rinnassa, syámeni alb, liikuuamatta huulia: "Vcri pysahry ko Valkean Mcrcn vesi!" Vcrrá ci cullu. Kuppari suuttu ja noitu ja maino, etteiko minussa ole vertá suonis.sa. Mie vastasin: "Ettii ret saa věrni jos mic cn anna!" "Se ci ole ros i", kuppari kraaku, "mic olen kupami viiskymmcntli vuorra ja ráhhaán asri mic olen aina saanu kaiken věren minka olen vaarinu!" Se oni teráván veitten ja viilsi mutta haavat olit harmajar ja syrjlit valkcat.
Kuppari haaty nóyrtyli ja tahroa vercá. Mic sanoin: "Mic ossaan ryp-hiiyttáli vertá', mutta mie en vidli tiá kuňka sitli laskethaan, mie haáyn hunteerata!' Mie huntcerasin samassa kohassa rinnassa, missii mie oiin puhunu, mutta nyt mie aattelin sanattomasti ja vertii juoksi. Mie opin siinii sen, ette sanoila typhaytethlilin, mutta sanattomasti laskethaan.
Mic arvasin, ctte mic olen poikkipuolinen. Minusta tulí niin sana-herkkii, ette mie nliin rinnan alla ylisensielun silmilá kuňka ihmisten sanat vaikuttiwa pahhaa ja hyvvaá. Mie tunsin katheuen sanat, mie naín pilkan nuolet ja haiscoin pelon kitkcríin haijun ihmisten sanoisra.
Ko poikkipuolinen kertoo tikapuur nouseva pysthoon ja seinlikellot mencvli sekasin, kayvii taappliin elikká seisova. Mie rukkoilin, ctte kaikki hyvát voimat taihvaitten alla varjelisit sanascppiá koskhaan kiroamasta kethálin, nliessi, sen minka poikkipuolinen sittoo, sira ei kukhaan páástii ja sen minkii háan piiástáa, sitli ei kukhaan sio.
Ko mie olin sotaväessä jokku ummikko ruottalaiset aloit kiusaahmaan min na ko mie sanoin, ette soassaki oon aina tyhjää tillaa sotamichen vie-ivsslí. Mean kapreení, ruotralainen tieten häänki, halusi pruuata minun kykyjli. Se karju: "Tohriikos sotamies I;ors vili minun lakin ja ripustaa sen maalitauhltiun sillä aikaa ko miehet ampuva! Jos sen tehet saat Hlinen Majestäättinsli Kuninkhaan miralin!" l.ihlián sc uskonu, etre mie otan haastheen vasthaan. Ko kapteeni men i ryypölc mic yllytin pojat amphuun. N'ct paukutit. Mie marsin maalitaulule ja pistin sinne oman lakin. Kapteeni kuuli paukheet, laukko sinne ja määräsi klaakottaen tulitaukoa. Mie pisrin lakin päiihän, puistin kuulat takista ja sanoin; "Ki kaikki kuulat tapa!" Kapteeni halusi tietää kunka mie olin menetelly, mutta enhäan mie halle alkanu minun konstia paljasthaan, I ässii saatan sen sanoa, ette ko pistää laajinkin hamphaitten vlilliiin ja viskaa kruutia olkapliän yli ja sannoo niin. siinä se oon koko homma.
Yölä, tlimän tapahtuman päälc, mic nliin unta clikkii mie oikeasthaan [Hirosin tměn llipi, kuljin monen aikakauen kautra, kuohlcct tervehtit minua ja rulevar polverki näin kaukana sumussa.
Ko aamuvahti tuli mie oiin poijessa. Näin mie lopetin soraväkeni eikä kukhaan kysyny minun perhään. Vahti vain karjasi: "Tääläoon tyhjä peti, missäs oon sotamics kors?"
20
21
¥ ií f I ff a $1  iiééAJ IvC 1.
Yhreiiii páiváná minun tyko tuli vanhaa mies, yhďksanessakymmťnissa. Se oli ollu trenkiná yhessii talonpaikassa ja loytány kuutin maasta Sárkilahen temppelipaikalta. Mies oli sáilyttánny kuurin ja unhourrannu sen vuosi-kymmeniksi kunnes yks nuori vaimoihminen unessa tuli sen tyko ja sano: "Aika oon rullu, sic fiat kel 1c sic támán annar!" Joo, sen háán tiesi. Mie tíesin sen kans, otin kuutin ja menin vaaran laitaa silic paikalc missá mie kerran olin náhny smheen katoavan vaahraan sisále. Mie ammuin kuutin ja vaara au kas i suunsa.
Missás sotamies Fors oon? Siinii aukossa, jota sanothaan Unholaksi, missá pirká muisti assuu. Sieltá támá Faaraviitin tarina tuliee. Se kertoo kuňka Faaraviiti tuli Kváánlanrhiin ja mitá sukua ja pahnaa háán oon.
Mie kerron támán minun omala kielelá, mie járán sen táhháán talhoon, missá mie kerran olin rrcnkiná tássa kylássá ko mie olin minun synty-mápaikan Mataringin jattány. Támá oon sc ralo. 'lámán nuori rajaricari kerran osri ja siirsi ránne Alasheen Kashaan, johonka tarina jáápi oorhaan. Mic járán sen hirshiin, sahajauhhoin, tuuhlcen joka vinkuu hirsien raosta, kielojen kyynelhiin ja koiranputkhiin saunan taa, sauhnaan, kiukhaasheen, kaikheen missá pitká muisti piiloilee, talhoon missá mie olin trenkiná ja missá minusta lopulisesti tuli poikkipuolinen ko mie sielá ensinráísen kerran scisotin karhuun.
Kerran támáki talo jáápi kylmile. Tuleville polvile šanon: Koputtakkaa ovele cnnen ko arasti asturta sisále. Kuunelkaa mitá mie Salomon Salo-rnonsson Fors lihani páiviná tánne játin Girihjaan.
Sullc, poika mic šanon: Lissáá omasta páástá, mutta álá valehtele... áláká sano minua Kassan Salkoksi! Jos sen tcher, mie noiun sulle lakit jalkhoin ja saaphaat pááhán.
22
Kierán mulen myota tuli hevosen haijua pohjosenpuohleisesra ikkimasta. Ammi laski kuelman sylhiin ja orjat jiiit seishoon suu auki. lálonváki vaikeni kuuntelheen likentyvvá hcvostcn hirnumaa.
Novgorodilaincn orja, Volodja, ryntasi pirthiin henki kurkussa ja kai-lotti, erte pirkkamichct oon kartanolla.
Net potkasit oven auki ja a.seruit rivhiin pirtinpuoleie. Net olic .sota-miehili ko niilá oli jonkulainen kypárá páássa. Se o li paksusca nahasia ja kypiiran etupuolela oli harmajansinisiá vanoja vinoristissa. 1'iiálikolla oli punancn páka ja mustat housut. l.evelista peltistá riippu kalpa vasemalla puolcla eiká niinku Rodenin miehila oikealla. Paalikon saaphaai kiilsit palavien parheitten valossa. Toisila miehila oli harmaja rukka pálila ja paulakengiit jalassa.
Mic en saartanu heittáá níitá vaíuaamasta, vaikka Volodja ródrtlisi ininua kylkheen ja viskiutcli: Joka vichraita vahtaa se viehrailta vaatii!"
Michct sanoit "beivee" ko net helsasir puriscaen lujasri ámmili kásivar-re.sta. iVliehenpnolia talossa ci ollukhaan muita ko orja Volodja ja mie. Ko ammi vastasi ja alko praathiin miesten kans heliu kieltli mie karkasin ulos. Volodja tuli perássá ko sen tehtlivá oíi vahata minua. Orjaa sanothiin Vblodjaksi ko sen oikeata nimeii ei kukhaan osami áántáli: Vsevolod. Se oli Novgorodissa kastettu ja nyt se siunasi ristinmcrkilá silmánsli ja rintansa ko met láhcstyimá pirkkamiesten praasuja, joita net olit tchneet mciián laithaan,
Taihvaan tlihet olit jo syttynheet. Hevoset hirnuit ja puhalsk sieraihmi-in. Sielá oli sarvipáisiá poroja kans. Koko kartano oli rauhaton ja póláttávli, niutta minun uteliaisuus voirri polón ja mie hiivin likemáksi. Hevo.svahti havárii minut ja laukko minut kiini, nosri minut ylos ja viskasi ilhmaan ja
25
nauro. Se kanto minur miesten tyko ja repi kappalheen kuivatrua lihhaa ja tukki sen mulle suuhun. Mie en tohtinu mnuca ko purra vaikka se oli niin suolanen, eiic icntä kirventeli. Se oli rohki hyvvää lihhaa vaikka se oli musia ko kekäle. Mie olisin syôny lissää murra en tohtinu tahtoa. Niitten innva ja pehmeä kieli ei ollu mulíc aivan outo. Meilä oli orjatar khjaalicn maasta ja se oli mulle opettannu monta sannaa. Am m i sita osasi kans.
Volodja orti minua narrihiuksisra ja talutti minur poijes miesten rulilta ja kiťlsi minua roista kerraa syomii.stä tuntematromicn lihhaa: se saatto olla pakanoirten eiläin- elikkä ihmisuhria. Mieher olir kampsuherroja ja ner ostit ja myir vaikka mirä.
Volodja vei minur ta kaši pirthiin. Mie menin isthunn ämmin kirsrun pääle. Sen alaosa oli sininen ja kansi punerrava. Lairhoin oli maalattu po roja sarvinheen. Kanncssa oli samanlai.sia vinorisriä ko miesten kypärä.ssä.
Volodja istú maalaarrialle kirstun viehreen.
Pirkkamiehila oli myorit vahakeppiä, jokka paloit pääsrä ja mirrasir ai-kaa samala ko ner valasir pirttiä. Airi tuli kamarista ja sytyrri paikala yhen kepin, joka paiatcssa levitti hunajan tuoksua pirthiin niin, ette miesten tuoma loyhkä hukku hunahjaan.
Illemällä aloir juhlat, jokka piisasit aamuyóhon asti. Soihtut, pärheet ja hunajakepit leimusit, mieher tarjosir mustaa lihhaa ja raahvaar joit kal-jaa. Puhheet kiivasruit vola myóten ja äänet menär kimmeiksi niin, etren miekhään ennää käsitränny miksi net olir pahenrunheira. Ko net sanoit Estriďkuninkattaren nimen net svlkäsit klonryn laarrialle niin, erre pol-lähri. Net sanoit häntä Orborririen akaksi, joka nyr hallirri Västergotlannisra ko murraari, Olof Skorkonting, oli menný roisilmashiin. Olisko peräri ollu haukkumanimi ko se oli vishiin jo sylikläppinä päässy kuninkhaaksi. Pirkkamiehet sanoir hänrä Olavi Sylikuninkhaaksi. Minun ämmi oli ollu sen jalkavaimo ja ko murŕaari kuoli häijy hstrid oli ajanu meat Rodenhiin, Tiundaiannin länsipuolele. Taionpaikan nimi oli I luraheitri, sveeankielelä Hedmork.
Ko pirkkamieher muisrit ommaa kunínkasta, Turilasta, ner irkit niin, erte parta kasru. Kalja tekkee kans ihmísestä helläluontosen.
Keskelä pirttiä oli iso poytä. Ämmi isru toisessa päässä, puujumalien alla,
26
I 1 pirkkamiesren päälikko vastapäätä. Krannitalosra oli m 11 u rodcnlaisia. Mie havarrin, ette niin kauon ko kaikin istuit póyässä ner olir samanpitu-Ma miehíä, muua ko net nnusir ja lähit kusele elikkä ko net piít puhhcita mie havattin, erte viehraat olir yhtäkkiä paljon lyhempiä ko Volodja ja
ii >denlaiser. Niilä oli pitka sólkä ja lyhyt jalat murra paian aSra pisti mustaa Ľirvaa. Vaikka net joit hullun paljon kaljaa net ei alkanhecr tappelheen. Vn mie havartin, ette net kaljapäissakhään ei saatranheer olla vahraamarra kuuttikaarta joka heilu seinässä puusta tehtyjen jumalíen takana ämmin isrumapaikan yläpuolela. Siihen ei saanti koskea, sen mie tiesin. Kerran yks iuokale GoralannLsta íreisrasi orraa sen irti. Anund Jakob-eno loi silrä varsin kaulan poikki niin, erre sen pää putosi Anund Jakobin oksenuskuophaan, ora eno useasti tartri ko se joi kaljaa. Se oli selvinpäin huonovatľanen ja päissä pahapäinen ennen ko se orti kastheen Novgorodissa.
Ämmin silmät olir koko juhlan aikana iloser ja sen posket punastuir ko uili lahjojen jakamisen aíka. Viehraar tiesit, erte ämmi ja kaikki muutki \ aimoihmiser rykkäsit hopeasta; ner annoit äitilckki uu.cn hopeasormtiksen, \ aikka sillä jo oli monta. Käsirenkhaita ja kaulapantia miehet laoit povale ja killasit niirä ja sirä kautta itteä. Kaikki oli puhthainta hopeara. Niilä oli hopcarahaki, jo.ssa oii Miklagárdin keisarinnan kuva. Senkin ner annoit lahjana meile. Volodja maino sita monta pätvää ko se oli tietävinhään, ette joka antaa paljon hopeata ja kultaa lahjaksi, antaa samala osan ommaa mcncstystä ja onnea. Ämmi pruukasi sanoa, erte joka antaa se saapi šaman määrän onnea takasi. Ämmi auto miehilc rahalanrria, joissa oli murfaarin kuva, näessi, se oli ner rehettännv. Semmosia ei ennen ollu.
Mäeki sain lahjaksi tuohirasian, jossa oli luukorisre. Ko mie sen pokaren ja kiirräen otin sen vasthaan joku kolkutri ovca. Kaikin vaikenit ja käänyit sinne käsin. Ovi aukeni ja tunrcmaron vieras astu kynnykscn yli, Sillä oli lummansininen kappa päälä ja iso lakki silmiiä. Se peirri silmät elikkä silmänreijät. Vieras kiuilu vissimästi kuohlcitren jonkhoon. Vanhaar ju-maíatki kuljir iakki silmiiä. Outo vieras liikku hithaasti, sillä oli pitka parta ja näyrri kovin vanhaalta. Se viskasi tuhkaa laattialíc ja katosi. Volodja oli huomaavinhaan, ette vieras oli siimäpuoli ja silloin kastamattomat orjar aloit vinkhuun ja pouvaahmaan mullassa ja likaämpärissä saa'aksheen tieoa miksi jumala Oden, oli kavässy. Orjar uskoit vielä lujasti siihen, erte ko Oden tullee sc ricrää suuria tapahtumia ja muutoksia íhmisten ja orjicn
27
cliimiissíi. Se tiesi huonoa. Oden oli pahan tuoja ja pahan tietájá.
Mie polástyin villisti enkii saanu milhiián unen pitástá kiini. Ámmi tuti.si orjien hopotyksille. Mithaan Odenia ei ollu olemassakhaan. Vieras oli ollu Orbotritien akan lahattama silmápuoli orja. Se oli freistanu poláttiiii mekli ja pirkkamiehiá, joitten kans se oli pahoissa válissa.
Pirkkamiehet olit aamuyóstá láhtenheet. Kuuttikaarcn paikka seinassa oli tyhja. Ko am mi sen havacci se mutisi, ette tuotakos net olitki tulheet nouthaan.
Toisena paivanii Hsrridilca culi lahiitysmiehia. Net olit niin viha.sia ja polatta-viii, erte Volodja vei minut ulos. Se oli kuiten niin utelias, ette halusi tietaa miiii niiliioli asianna ja miksi haijy akka oli lahattanny salaperiisen vichraan meitii poliithiiiin. Hikos se sille piisanu ko met olima joutunheet Rodenhiin pakhoon sen vihhaa. Volodja ja mie menima ikkunan alle kuuntelheen ko net kaikatit kuninkas Olofi.sta, oliko se olin Sigrid Stonadau sylissii lapsena vain puolalaisen Swiatoslawan. Ota vihasten ihmisten puhheista selviia. Ammi oli vihanen trotninkillc ja se kuulema mustasukkanen hiille. Kastamattomia taisit olla kaikki miehet ko net uhkasit uhrata koko mean talonvaen jollekki jumalalle talviuhrissa. Trotninkin l(ihatysmiehet syyrk iimmiii norjalaisen kuninkas (flavin pahoinpitelysta mutta ammi vasra.si niilc, ette iiliihpanyvain se khaliijii. Net halusit tietaa missii Kmund-eno oli. Kyllahiin net sen olisit haatynheet taenia, ette se oli Anund Jakobin kans sotahonimissa ruusien maala, piiain Novgorodissa.
I .ahiuy.smiehet riiivk ovia ko net liihit. Ammi ei tarjonu niile mithaan. Viholisille ei juhlia honimata.
28
Vhtenii paivanii mie nouin kanervaa, jota kastisi karranolla. Mie vein sen .immile ko se oli niin loistavan punanen.
Volodja uikasi muka miksi mie olin kiiyny kokoamassa kanervaa. Mie en ticny siihen vastata mithaan mnuta ko ette seku vain. ' 1 ietáa kuole-tnaa", se sano.
Kaks páiváá tiiman jiilkhiin ammi otti ja kuoli. Mie olin lohuton mur-heessani ja iklivassiini. Tunsin olevani vksin pimeiissá mailmassa. Syyssat-heet kro(ii.sit katoie oisin. Mie en saanu unen pailstii kitni ja jos sain mie niíin pahoja unia ja herásin niihin. Aid sano, ette se kuuki minun ikhitim, .ilaspainertu mieli ja raskas sviin,
Vahatuohukset valasit pirttiii ja mittasit aikaa, mutta syameni pimeiitii net ei valashcct. Mie laitoin kanervankukkia íimmile káshiin. Ner loistit puna.sinna valkeissa kaiirinliinoissa. Minun sorhmiin jiii nii.sta punnaa. Pienet kanervan kukkaset olit minun viiminen tervehtys iimmile ja puna sormissani oli am mi 11 ikunen hyviisti mulle.
Mie en viela ollu paratiisikelponen, enkii mie tieny tulisko minusta koskhaan semmosta. Minua polatti aatos, ette ámmi marsii kultasilla kanila taihvaan valtakunnassa ja mie saan kirisraa hamphaita kiirastu-les.sa, jossa viimisthaan saan koko minun pimeiin syiimen valastuksi, puhistuvassa tulessa. Tuli poktaa ja ruli valasee. Jokku ihmiset ei puhistu ees kiirastulessa. Net joutuva ikusheen tulheen, joka ei sammu eiká sielii valitus lakkaa. Tiimmosrii puhuit net, jokka tulit liinnesra, vaikka Volodja ei uskonu nain. Sen usko oli siivompi ja hellempi. Se sano, ette kyynelheet puhistavva ihmisen mieien.
Volodja piiiisi minun kans ammiii kathoon. Muila orjila ei sinne oilu asiata. Volodja risri omat silmát ja minun ja ammiii ruuhmiin. Se pani
29
kuivattuja kicloja sen rinnale ja veisasi slaavinkielisiä kuolemanhymniä. Netolit kauhniita, mutta surulisia ja mieltani painavia.
Kaks valkeata hcvosta vet i vaunua, jolla ämmiä viethiin hautuusmaale. Hevoset olit varsoina tulhcet meilc ko ruhiinas Jaroslav nouti lngegerd-latin vaimoksi ruusien valtakunthaan, jota sanothiin Gardarikeksi. Nämät hevo.set olit mulle rakhaat. Niittcn silniät olit lernpeät. syviir, tummat ja kimaltavat aivan ko siřme olis suolarakhcka satanu. Suolarakheet ldmaltelit ko tähtitaihvaat. Ko mulla silloin tiilloin ruli ikävä mie menin talhiin ja painoin kastivet hevosen kaulaa vasten ja kä'tkin pääni sen harjan alle. Se oli sieluni laukupuoli, joka suojasi minua mailinan kylmiltíi tutililta. I levoset olit kaksosia ja nei saatio vain erottaa s i i trii ko roinen oli tamma ja toinen oři. 'lam mala oli valkea ran t u vasemassa ka\'iossa. Sen nimi oli Kaymakhi. Orhiin nimi oli Snsvezhdie, mikä oon slaavinkiehä ja tatkottaa tlihtikuvvaa.
\'yt oli ikusen hyvästin aika hevosille kans. Kristus ei ollu kieluiny hevosuhria, toistaseksi. Ammi tartti nika nvt ko sen henki lahti viimiselle tnaikale, josia met eminä mnuta ti;i ko ette se oon viiminen. ľá'nne tulhaan kerran, täältä lähethään kerran. Kaks tappaa oon maan viehraila: tulia ja lähteä. Met kuolema ko met olema syntynheet. Kristus oli vi.shiin ainua, joka oli syntyny kuolaksheen.
Ammin kuolema ja hevo.set veit minun lapsuuen, joka ei koskhaan tule takasi sekhään.
30
\íic halusin poijes Rodenisra. Yhícnä íltana Volodja ketto mulíc tarinan.
*
ľicncssä kylässä suuren Nov^orod-kaupunkin ulkopuolela asu yks nuori mies, jota kurruthiin Volodjaksi. Se rakastu suunattomasti Varvarhaan, joka c>Ií komea ja rikas ko sc oli pojari Vasili Bojarskin ainua tvar. Sen äiti oli kuolu ja isä varjeli tyärtä ko jalokiveä. Volodja lähti kuiten toiverikhaana Yasilin tyóko ko.shiin Varvaraa.
Vasili sano, ettei hään ainuara tyärtä anna semmoselle, joka ci saata mistaa, ette hään oon viisas eikä var.sin häirccn jälkhiin lähe kulun pääle niinku moni cckkcc. Poika saattaa toistaa viishaucn ja roimeliaisuuen lovtämällä samanlaisen äpylipuun ko sc mikä kasuaa kyläu portila. Joka sen loytää sc saapi Varvaran. Volodja oli tvtyväincn Vasilin vastauksheen: mikäs konsti sc oon kävästä hakemassa samanlaisen äpylipuun.
Varvara, joka syämen pohjasta rakasti Volodjaa itki kackerasci. Mucra sen isä oli asian pääctäny eikä siinä irkut ja veisut aurranheec. Volodja lähti rcishuun, kulki kotitienot ja kauasmaat.
Aika riensi, vuet vierit, mutta äpylipuuta sc ci loytäny. Kerran ko se svnkkänä isru järvcn rannala se havattí omar vanhcntunheet kasuvet ja liarmajat hiukset. Se lähti koria.
Ko sc lähesiy kylän porttia se naki äpylipuun, jonka kaksosta se oli ha-kenn pitkin mailmaa. Putin alla istu Varvaran i.sä ja itki karkerasti. Sc tunsí Volodjan ja huusi sille: "Volodja, porrósri, mikset noutanu mulle äpyliä lästä puusta? Jos sie olisit kuunelu vanhoja tarinoita pitkästä muistista niin sie olisit käsittänny varsin mitä mie meinasin: hakea samanlaista äpylipuuta
33
tarkottaa, erte jää'ä kotia. Ei kahta samanlaisca puuta ole olemassa!"
Volodja utkasi jos hänen rakas Varvara oli elossa. Vanhuus vastasi: "Oon, viclä se ellää ja kaipaa!" "No mie otan tästä ainaki oksan", Volodja sano ja tarttu vapisevin käsin puunokshaan, joka katkesi ja mureni sen käessä ja varisi sormicn välistli inaahan. "Volodja, Volodja", vanhuus märsäsi, "Varvara istuu luostarissa Kiovan suurcssa kaupu.nkis.sa ja itkee ja mie olen jääny länne kaipaahmaan häntä ja la.stenlap.sia, joita mie olen vaila. Sie saat, Volodja, alkaa minun ottopojaksi. Met saatama yhcssä valirtaa ja katua piiiviii, joita emmä ikinä saa takasi, vaikka saisima poikkipuolisten lahjat."
Mie halusin antaa Volodjalle vastalahjaksi tarinan raimcncsta, joka oli karanu kauasmaan joesta ja halusi jatkaa matkaa maata myöten.
Mie selitin: "Yhtenä päivänä ko mie istuin ranraktvelä ja ongin mie liavattin taimencn, joka marsiskeli rantaa pitkin ralole piiin. Mie pöiästyin \ illisti ja laukoin sen perhään ja huusin: 'Kuulessi, sie oler taimen, et sie maala pärjää. Kaikki kalat elävä veessä.'
Taimen pöläsry kans ja lähri laukhoon jänkäle.
'Akt sinne painu, mie huusin, sielä oon ryövärit, riet syövä sinut elä-vännä. Ja sielä oon kaltio, jonka alla oon kaupunki, Jos sie sielä uit net pyytävä ja syövä sinut.'
Iaimen seiso ja selitti, ette hään meinasi vain kävästä kattomassa rnail-maa. 'Mistäs sie olet poijessa?' mie huusin sille. 'Dncpcrin ison vävlän haarajoen haarasra!' raimen vastasi. 'Mene paikala takasi jokheen ja lähe uihmaan myötävirthaan, kyllä sie iöyät takasi kotia. Ei kala saata eksyä, se nillec aina koria. Siinä se muistuttaa ihniistä."
Taimen ei meinanu kuuiiela miiiua; se katteli jänkkää, ette sinne hään mennee, mutta siinä samassa tuli kakskätinen cuuliaispuska joelta käsin. Se plokkasi yhclä käclä puita ko kukkia ja repi sammalta ko karhuu ja visko kaikki iihmaan. Ibisela kiielä se pyysi karanutta taimenta, sai sen kiini ja viskasi sen jokheen. Taimen karosi, mutta ennen ko se lähri uihmaan alavirthaan se hyppäsi iihmaan komeasti näyttääksheen mulle, ette hään se tohtii ja hään se ossaa olla kala ja raimen."
34
Volodja oli seuraavan von aikana kaonu. Nyt seki oli poijessa. Mie kaipasin
35
hánrá. Koko syksyn ja talven mulla oli paha olla. Minun kasuvct olir plcekit ja mie laihtuin. Mic kaipasin ammiá ja Volodjaa. Ammi oli parat iisissii, mutta missásoli Volodja? Piiain sutheer tappanheet elikká Jaturiin játriláiset saalineet kiini ja syohneet sen.
Au řinko nousi. Mie istuin useasti Taimenjoela ja kaipasin Volodjaa.
Yhtená páiváná rancaa pirkin rul i tyár, joka poláni taimenet justhiinsa ko mie olin saanu kouknu laskettua verheen ja se láhri pohjaa myoten kulkheen kosrheesheen, jossa raimen pruukasi olla. lyttáren pitká tukka aalroili aamun řobniruulessa. Se oli piika. Vaimoila oli tukka nvtvssá laka-raivassa elikká palinikkonna páán ympári.
Mie sáikáhtin ko tainicn ja hvppásin ylos. Kappalheen matkan páássá oli sorsan poikuus. Se láhcí koloa vauhria vesile huutaen áitiánsá. joka sukelteli \ inassa. Mie rárisin. lyár tulí aivan likelc, paino ctusormen minun huulile ja viskutreli: "Shsh!' Li se olis rarvinu sohhorraa, minun kurkku ja kieli puuuit ja jalat měnit hermottomiksi. Mie putosin ísthuun kivele. lyár oli suora ko haapa ja se liikku raniian kivíkossa aivan ko minun mamma ko se Norjassa ransasi kuninkas Olavin linnan karranolla, jolla oli paljon kiviá.
Táliá tyttárcllá oli kom ca peltti wotárheelá, siiná riippu veirti ja yrtriá, jokka tuoksuit niin, ettc mie páihtvin. Mic en koskhaan ennen ollu náhny enká tuntenu i uuhmiissa támmbstá. Minut táytti sanomaton ilo, saman-laiiicn ko lapsena ollessani ko ammi islli minun sángyn laiassa. saurian jálkhiin, náhkáás, Hutaheitti oli kváánien rakentama kýla. ja siksi meilá oli sauna. Ammi pruukasi istua minun sángyn syrjássá ja kenoa mtillc ihmcelisiá tarinoita siittá maasta, josta háán kerran ntiorcna oli tuliu. Joskus sen silmistá tipahu kyynel ja mic arvasin, črte sillá oli koti-ikává. Mie aattelin kans, ettei se ollu omasta tahosta tánne tuliu.
Tytíáren pitká tukka liikku ko ohrapelto tuulcssa ja sen vaatheet olit haapapuun, lepán, sammalheen ja kanervan fárisiá. Sván tako rinnassani.
"Nyt 0011 kukkicn aika", tvar sano ja náytti kukkakimppua, joka sillá oli oil li sólán takaná vasemassa káessá. Siiná oli vrtná ja Ichtiá ja oksia. "Ala
36
37
sano kelhecnsc viskutteli ja anro mullc kukan. Ei sc olis rarvinu minua kicltää. Sunkhaan m i c olis saactanu mennä kotia selithään micä mic olen nähny ja mirä mie olen cuntenu. Kukas minua olis uskonu? Mie aatteiin, erte mie hiiiiyn tuulettaa vaatheetki, crtci tuoksu seuraa minua kotia. Jos mamma sen tuntis se kysys paikala olenki mie ollu orjien talossa ja ootiko net mullc näyttänheet jotaki, jonka tuoksut tarttuva vaatheishiin ja ihhoon.
ľyttärellä oli kläninki, jossa olit suurct hihat ja aukeama oikapäilä ja kainaJossa, semmonen, jonka Kristuksen papit olit kieltänheet ko siitta niiki helvctin ja síksi síra. sanothiin helvetinikkunaksi. Tyär kumartu othaan maasta yrtin ja silloin mic niiin helvetinikkunasta sen rinnat. Silloin minim ruumis sytty tuiheen ja mie pa inom silmät alas ja havattin mitä mullc oli tapahtunnti. Mie häpesin ja lähin etukumarassa laukhoon. Nyt mie vasra käsitin, ette mie olin kohanu noitatyrtärcn.
Mie pakenin kowaa kvyttia. Lepikössä, missä pirkkamiehilä oli ollu yöp-lassi, mie lankesin ja rärväsin käen myrkytethyyn kuuthiin, jonka viehraat olit jättänheet sammalheeshcen, josta vain kärki pisti ylös. Jonku tiiman petästä käsivarsi oli pahasti ajetrunnu. Se paisu ja punertu ja nun myrkky lähti tappavalle reisulc kohti syäntä. Pirkkamiesten kuutit olit käarhme-cnmyrkyssä topatut ja poikkipuolisilla sanoila noiutut. Amrni olis tieny kunka semmosen parantaa, mutta se oli poijessa.
Miealoin oothaan kuolemaa. Verl oli sairasja kuumc nousi. Yölä iimmi ruli ko mie olin horroksissa. Se oli nuorcn näköncn ja muistutti tyärtä, jonka mie olin kohanti joela. Atnmi ümcsty sängyn viehreen ja sano jotaki. Sitte se katosi, mutta jätti poltetun pihkan tuoksun huohneesheen. Se muistutti poltcttua viulin kukkaa, jota Volodja pruukasi karventää Kristuksclle.
Toisena päivänä mean talon ovele kolkutti kulkuri. Sillä oli pitkä rukka päälä ja kuluhneet paulakengat jalassa. Vyölä sillä oli komea pelcti ja päässä lakki, jossa oli risrinmuotonen koristus laela. Aiti oli sangen viehraanva-ranen ja pääsri aina kaikki kulkurit pirthiin ja rtiokki net. Ko tämä vieras oli syöny ja pitkän reisun pääle nukahtanmi ovenviehreiscllä vieraspeiv kilä se aiko asechaan kummia kysymyksiä äitile: kunka met jaksoima, Jos kampsuherroja oli näkynyja missä ämmin hauta oli. Vicras puheli nÜnku olis ollu meän omhaisia, mutta nimcä se ei šanonu, vaikka kutmteli tarkoin mitä äiti sille porisi. Ko aiti kysy mistä kaukaa vicras oli tullu, se naurahti ja sano, ettc kauasmaasta taihvaanluokaan kautra. Äiti muijuili aivan ko olis käsittänny mitä miehiä kulkuri oli. Taihvaanluokan toinen pää taisi olla ämmin Pohja-satumaassa.
Äiti sano viehraale, ette mie olin loukanu käen kuuthiin, jonka pirk-kamiehet olit varistanheet sammalheeshcen. Silloin vieras kyselí olinko
38
39
kcpittänny inaata, olinko ollu yorä mettässä kysymättä haltijailta luppaa, elikkä yópyny paikassa, jossa oli rako alisheeti mailhmaan, olinko nauranu ilmale, olinko menný ulos ko ilmassa tuli mustia risupalloja, jokka tartuit koijupuíhin. Mie puisrin päätä. Mie en tohtinu tunnustaa, ercc olin katr-tonu hclvetinikkunasta ja mirä mulle oli sattunu ja kunka mie olin lähteny käpälämäkheen. Vieras sano, erte joku oli minut pannu menhcen justhiinsa sita rierä missä kuurin kärki pisti. Se sano, ettei ees poikkipuolinen aina tiä mistä se myrkky oon oteuu ko se oon kuljetettu Jatunin linnan lapvriutin kam ta, ettei viholiset sais rierää sen alkuperrää, nähkääs, ko alkuperän tun-tee saattaa tehä viholiseii asheet vaarattomiksi. f os kirves sattuu polhveen ja vertá* virtaa sen typhäyttää ko vain ottaa selvile rauan alkuperän, joka lovtyy sen hiiestä. Poj an parantaminen ei ole helppoa, vieras luumaili ja pyliki partaa. Eikós näilä tienoila ollu tietäjävaimoa, joka kokosi parantavia yrrtiä? Silloin äiti punasru korvia mvoren ja selitii, ette oli tyär, joka tukka olkapäilä yokauer laukko niityilä, joenrannoila ja mettissä kukkia ja yrrriä hakemassa, mutta se oli noitatyär ja kasterut ainaki karvit sita. Ki sinne ollu sovcliasta mennä. Sanorhaan, ette se noituu maionki kesälä, ettei se myrry. Mairo pvssyy kylmänä. Kasta t u se vissimästi oli, mutta kasthecn vesi ei ollu sunkhaan noiiuutta siiuä pessy. Kaiken lisäksi se näytti helvetinikkunaa poile. Ko mie kuulin mie häpesin ja jos kuumc ei olis palanu poskila ä'ni olis nähny kunka mie punasruin. Mutta vieras vain natiro ja kehotti äitíä vicbmään minut sen tyko, ínuutcn mie kuolisin veľenmyrkytyksheen ja níín muka jäis täyttämätľä mínun koktalo ja rehtävä mailmassa. Kaikila oli semmoncn, se sano. Aid kysy jos vieras oli kastettu. Se sano, etre h ä ä n uskoo Jobmelhiin, mutta porinat helvetinikkunasta oon vain orjien hopotystä. Jos met kvsymä poilta, net sanosit sita varniasti paratiisinportiksi. Siehä loytyy poile onni ja autuus.
Sitte vieras nousi, kiitti kaikesta ja karosí, Kukhaan ei nahnv sen poisttivan oven kautta, vaikka se oli häipyny. Airiki alko eppäihleen, erte oliko se koskhaan meilá käyny, mutta puukuppi, josta se oli syóny näky povala, Kihään henger, olit net pahat clikkä hyväi, svó mirhään. Niiliihään ei ole ruumisra.
40
.v'.'f'.' i*
1 "
laksarkos sic káveiá?" 'T.n jaksa", mie vastasin rehelisesri ja samala huokasin, "en jaksa, mutta mieháán háávn!" Aiti sel i tri irkusella áánclá, ctte jos met varn p.iáwmá parantajatyttáren tyko se saatraa minua auttaa. Mic nousin isthuun ja vái-iin, ettemmá met mihinkháán tarvinheet memiá. Se tvárháán seiso sángyn \ icrcssá kommeissa vaatheissa, kukkakinippu kácssá. I lelverinreijásrá mic cn šanonu mitháán, eiká minun kuuhmeinen kroppi reakceranu ennáá -.iihen mitii sielrá náky. Aiti pvhki minun ottaa kylmalii rievula, jota se kastel) kaltioveessá. Mic panin silmát kiini ko áiti sano, ette mie houraan. li si i na ollu ketháán muita ko mer kahcsthaan. "Mikás sen tyuáren nimi ivonr" mie viskucteltn.'Viena", áiti sano ja kat tel i ympárille, ettei kukhaan orjisia ollu kuulemassa. Net juortiaisit varsin, ctte kasteuu kristitty oli láliossá noitatyttáren tyko. "Se oon hyvá ihnnnen", áiti sano. "Mic dán', mie vastasin mutta niin hiljasclla áánelá, etre áiti ei kuulu. Se oli liyva. in mie halunu áitin tietáván, ette minusta oli tuliu mies ja ette Viena oli minun lapsuuen loptilinen loppu.
Met lähim.ä. Mie kávelin váhásen matkaa ja lepásin taas. Áiti hopulti, se liesi kunka váhán meilá oli aikaa. Voimani aloit chthyyn ja mie eppäilin, ctte pääsisin hengissä perile V'ienan rykó. Kuolon vallat uhkasit nousevalla kuuhmeela. Mie hopotin kaikenlaisra ja häpesin omale iiitilc sopimatto-mia porinoitáni. Aitit ci semmosia tartte kutila omilta poilta. Mie sanoin, v iten oliu elämästä saanu i ni kaikheen parasta ja arvokhainta. Aiti kysy initá se oli ja mic menili ja sanoin, are tyuáren rakhaus. Airi pyrskähti
4'
nauhruun ja selitti, cttc jos semmoset asiat oon tarketmiit ihniisellc niin ei elama kyllii paljoa tarjoa. En mie kasirtanny mitii se meinasi, mie olin niin pokeryksissii. Aitila oli viihiin ruokaa nahkavaskyssii ja leilissii vetta, jonka pappi oli pyhittiinny risrila. Mie frcistasin sya caimenta ja ryypiitii siunattua vena mutta kaikki lensi kaarcna suusra takasi. Mie sanoin, ct-tei siunattu vcsi pysy ka.stattomi.ssa ihmisissa. Aiti katto minua vihascsti ja puisti paiitii. "Voi voi tnota poikaa", se mutisi. Mie paiitin olla hiljaa.
Ko met saavuima jiinkiinsyrhjaan mie kaauin raahmaalens. Naama painu jiinkhaiin ja mie jiihytin palavia kasuvia kylmiissa mutaveessii. Aiti kieksi minua juomasta jiuikkavetrii. Ei minua janottannu ennaii. Mie tun-sin, ette mie olin muuttumassa olenoksi, joka ei ennaii tame vetta cikii ruokaa. Mie nousin polvilens, tartuin hongittunheesta puimoksasta ja traakasin itteni ylos.
Piiastyani ylos mie otin askelheen etheenpain varovasti ja vielii toisen. Aid katto eppailevasti minim hiasta kulkua. Syiin tako rinnassani ja nis-kat olit puu'uksissa. Mintista runtu, etten mie ennaii jaksa jatkaa. Jalat olir ko kiviriipat. Mie toivoin, ette iiiti antas minun jaaa siihen ja kuola jahyttavhaan vethecn. Mie halusin toelaki nyt vain nukahtaa poijcs, mutta iiiti kielsi minua aattelemastakhaan semmosra. Met olema kohta perilii, se hoki ja traakasi minua ja piti minua ylhaiilii. Mic jatkoin askel askelheen penista ja ko met piiasima toisclc puolen rotkoa mie kaauin hietikhdon ja ulvoin polosta ja rintakivuista. Silloin mie kuulin pchmeiin tyttaren aiinen ja tunsin sen paikala. En mie tarvinu nostaa silmiii kathoon kuka puhuja oli. Mie liesin, ette Viena oil vastassa.
Vicna kyykisty, puheli rauhalisesti, pyhki minun paisunutta katta, kipeatii rintaa ja pakottavia jalkoja haahroin asti, jonne sarky oli laskcnu. Mie en ennaii tuntenu mirhaan kiihotusta vaikka se pyhki. Se sano: "Mie nain, erte tet oletra tulossa. Hyva ko tulitta, mie laitoin jo saunan liimpi-iiahman. Kiuas oon kuuma ja kaikki valmista."
V ienan viileá kosketus anto mulle voimia. Sen kamppa oli likelii ja sen pirtin tunnelma aivan toista ko mitii olin luulu. Minun luulot pcrustuit lieten juohruin. Ei tiimii pirttt minkhaan noitatyttaren ollu. Póyálá oli kuivattuja kukkia ja kasvia. Net haisit hyvále ja pirtti oli siisti ja puhas. Minua kárpi ko aattelin mitii mieki olin uskonu ja kuňka pahat ihmisten puhheet saattava olla. Aiti riisu minut alastomaksi. Mie hapesin. Ei se oilu nahny minua ala.sti ko silloin ko mic olin picni. Nyt minussa oli jo kaiken Ncn alkua, mitii miehissa nakkyy. Kutíme viihensi kuitcn minun huolia ja ko aiti náki kuňka mic punastuin kuuhmeenki lapi, se pukkasi Vienaa kylkheen ja naurahti.
Vicna laitto liinan minun ympaiille ja riisu piisin kalhveessa vaatheet irreltáki ja láhci vichmáiin minua kartanon poikki sauhnaan. Kartanolla kasusi villituusupen.sas. Vienan liina tattttt ruustui piikhitn ja mie niiin sen alastomuuen ja aattelin, ette mie halvan parantua.
Mie mcnin vattalens maata saunanlaarile. Viena loi minua koijun-\ i hala. Vihassa oli miinnynoksia, polttiaisia ja muiia parantavia kasvia. Vicna káánsi minut sólalens ja vihto minun kasuvet, rinnan, vattan, jalat ja jalkapohjat. Se otti savea ampáristá ja pyhki sira paikhoin, joissa niiky ajettumista. Se viskasi tuon tuostaki vet ta kiukhaasheen ja mutisi taikoja. Jos olet veestii, painu jokheen, jiiii sinne vaheksi koskheen!" Se maňasi maata, ilmaa ja tuha. Ko kaikki oli valmista se otti voietta tuohituusista ja pyhki sita siihen mih i tiká kuutti oli painunu lihhaan. Voie kirventeli ja poltti. Mie putin hamphaita, etten vain hutitas. Olin mie kiitolinenki, ette kirventeli, muutcn mulle olis tapahtunnu sama ko joen ranassa ko mie ensi kerran kohtasin Vienan.
Ko met kavelimmii kartanon poikki mie tunsin jo, ette mvrkvtys oli
42
43
heivaintunnu. Voie oli ká^irhmeenmvľkkya ja käärhmeenmyrkkv oli ollu kuutissa. Ko loytää myrkyn alun, sc paranraa pahan. Sama vaikurraa šaman. Näin Vicna mulíc puhcli. "Hr sie kuolc, sie täytät kohtalosti sieki", se nauro makeasti.
Pirtissä met vaatkimma. Vicna oli tytyväinen hoirhoon. Sc puristi mi-nua kiisistä, karto minua silhmiin ja kv.sy mikä mintni nimi oon. "Ingvar", mie vastasin.
Ko äiti meni káyhmään ulkona, Vicna karto minun karta ja sano: \Sie tulet reisaahmaan kaua.s ja sie saar kauasmaassa uuen nimen, sie Ingvat Kaukomieli.
Mie kätkin sen ennustuksen syähmeeni ja mietin sita monta viikkoa.
Ko met tulima kotia mie olin jo niin h'iskaintunnu, ette jaksoin mennä joele. Sielä mie olin kalastannu ja sielä mie olin langenu ja saanu mvrkvtyk-scn. Mie pyvsin ilmalra, tuulelta ja maalta antlieeksi niilä sanoila, jokka Viena oli mulle antanu sita varten. Ko mie olin net sanonu, mie en ennää niilä muistanu. Se oli merkki siittä, cue vesi oli mulíc antanu anthccksi. Pirkkamiesten kuuirimyrkyn alkuperä oli vesi, missä iso käärme pesi.
päivinä. Klamä ei ollu helppoa. Jos mailmale lähtee ei piisaa, ette tierä'ä kunka suojata itteä pimeältä, joka iltasin laskee Hutaheitin ympärille, ei riitä se, ette ossa varoa sutheira ja Jatunin ihmissyöjiä mettíssä. Häätyy osata olla ja ellää.
lämän jälkhiin mie olin pänriönnä Vieiutn tvkönä. Mie tvkkäsin sen he-leästä nauiusta ja kommeista silmisiä. Ko mie kysyin kunka vanhaa hään oon se nauro makeasti ja sano, ettei tyttärilrä semmosta uckara, hevosen iän näkkee liamphaista, rvtraren kans. Vicnaki olit komeat valkeat hamphaat ko se hio niitten välii ohukaisela linnunltitila ja porstasi net koijunvarvuila. Micki aloin hoithaan omia hamphaita ko niulla oli jo reikä yhessä ja sc pakorri aika ajottain iiiin, etten saanu imkutTua. Ko Viena helisli nauraa sen silmät nauroiL kans.
Mie olin Vienan kans varkhaisin. Kylmä maito, josta sitä eppäilrhiin noituuesta sai aivan luonolisen selitvksen: Viena oli talvela kaivanu jäätä maan alle ja peiiuinv nei sahajauhoiia, joiia se kokosi rantheelia. Sen sc oli oppinu omalta äinlrä, joka oli poijessa Kväänlannista, kaukaa pohjosesra, Jossa talvi.sin oli pakkasta ja pinieära mutla kesäsin valosaa, lämmintä ja aurinkoisia, jopa öisin.
Viena opetti mulle monenlaisia asioita, joita häätvy osata mailman-
44
41)