Helsinginkadulla autojen pakoputkista liehuu roikkuu häähuntua käärinliinaa ja Kurvin kulmilla kulkijoiden suista virkkautuu kaitaa valkeaa pirtaa. Kansatalon säämittari näyttää pelkkää keltaista. Taksin takapenkillä kinastellaan uudenvuoden tinoista; kannattiko niihin uskoa vai ei. Millainen klöntti tiesi kuo-lemaa. Ja merkitsikö sirpin ja vasaran muotoinen tina-möykky vallankumousta tänä vuonna vaiko ensi vuonna. Vai merkitsikö se Puolan miehittämistä, sosialismin maailmanvaltaa. Sonja O. istuu vaiteliaan kuskin vieressä ja pureksii hiuksiensa latvoja. Sonja O? Kenties siksi, että hän joskus lapsena häpesi vieraspe-räistä hullunkurisen lyhyttä, oho-ynähdystä muistutta-vaa sukunimeään, Jossa ei ollut perässä edes sitä kaiken-kruunaavaa ja -pelastavaa nen-päätettä, ei mitään, ja ai-na nimeään kysyttäessä hän takelteli katse katonrajassa harhaillen, kieli vuoronperään kummassakin poskessa moukuroiden: Son. . .ja O. . .00.. .00. . . Ja siitä jo kansakoulussa lempinimitys: Sonja O. Eläinlääketieteellistä korkeakoulua ohitettaessa hän muistaa miten joskus kauan sitten sieltä oli päässyt lehmä karkuun. Keskellá kirkasta páiváá se juosta lónksytteli utareet keinuen pitkin Hámeentietá valkotakkiset leku-rinplantut perássáán, liikenne jumissa, autontorvet tóot-taillen, mutta mansikki se vaan meni eteenpáin seiskan reittiá ja sántáili kai Hakaniemeen asti ennen kuin kytát saivat sen kiinni ja pakkasivat mustaan maijaan ja takai-sin kiinikatle. Han katselee aprikoiden ohivilahtelevia tuttuja maise-mia, imee mietteissáán hiustupsua kuin se olisi letin suip-po páá. Lapsuus, katu jolla ei ole nimeá ja joka ei pááty koskaan. Talojen seinissá kaikissa joku psoriasis lai pommirokko, koko korttelissa sama rohtuma, koko kaupunginosassa joku ankeitten aikojen arpinen acne ja puistojen, niitten harvojen, puissa joku lehdet maahan sivaltava silsa tai koko rungon raiskannut saasterutto. Lapsuus, portti-konkien kaikuvat Midaksenkidat. Ratapihojen savuttu-nut sepeli. Nostokurkiaurat oli kevát taikka syksy. Tai-vaita tóykkivát tehtaanpiiput, kaasulaitoksen suurima-haiset játtiláispieruja avaruuteen puhisevat kattilat. Pi-hojen ahtaat asvalttisuppilot. Betonisen hiekkalaatikon lelusaalis tervaa bitumia tiilimurskaa rautakankia auton-renkaita kuonaa kasoissa ja hujan hajan silmánkanta-mattomiin ja rannan ruostekupeiset lai vat aina tulossa tai menossa ja meri, óljyá bensaa náljáá fosforinráikeáá vispivaahtoa hedelmankuoria pakkeliposkisten laivaloli-tojen muovijouhiperuukkeja kondomeja lokin- ja rotan-raatoja laudankappaleita ráttimatonpalasia poijuja joita kesá kesalta sameammat aallot sylissáan sylkyttávát. Ja romuautoja joista on ikkunat pirstottu sisáán ja joissa on .isuitu (takapenkin pahvilakanoihin painaltunut kyljen kaari) ja peltitynnyreitá joihin on riimustettu nimiá ja vuosilukuja ja eri kielilla uhoa ja tyhjien viinapullojen 14 15 riemuparaati Sorbusta Vinettoa Gambinaa maassa ka-duilla pihoilla puistoissa koko Alkon halpojen pottujen vihreänruskea sirpalekirjo, spurgujen iäksi keskenjäänyt lasimosaiikki, lapsuus, ja violetteina sytyksiin sykähtele-viä vaijereissaan kiikkuvia katulamppuja joiden kupui-hin tarttunut haalistunutta serpentiiniä ja ilmapallonrie-kaleita, lapsuus ja mainosvalojen niukuen leimuavia te-räslankahäkkyröitä, näyteikkunoiden petollisen välkeu-dun päällä tiriseviä neonmakkaroita, lapsuus, löytöret-kenhöntyilyt rantojen synkille syrjäkujille ja ne karsean-kolkot kolumbuksenaarteet parittomia kenkiä piikkiko-roilla ja ilman nailonsukkia kahteen suuntaan pakenevi-ne silmineen muovisia auringonkukkakorvanappeja tyh-jiä sinivalkoisia Perfekta-pakkauksia trasseleita magnee-tinpalasia aaltopeltiä repaleisia muovipressuja ja ruostu-neita ratakiskoja joilta silmät kiinni vauhkosti kirkuen loikattiin kymmenen sentin salto mortale. 3 En oikeastaan tiennyt minne olimme menossa. Olin vain entisten aikojen tapaan lähtenyt mukaan impulssista, eh-kä halusin verestää vanhoja muistoja, ehkä halusin re-hellisesti tsekata janottiko vanha suola. Jospa törmäisin vaikka Ilari Mestarirunoilijaan? Tai ehkä minun teki vain mieleni tavata entisiä tovereita ja tutkailla mitä niis-tä oli näiden dagen efter -vuosien mittaan ehtinyt keh-keytyä, miüaisiksi nüden paminat näissä suhdanteissa tu-leentua. Ja kai minä halusin myös katsastaa oliko mukaan agitgängiin ujuttautunut joitain uusia kasvoja, ve-reksiä nuoria miehiä vaikka, raivoja härkiä tulisia taisteli-joita, machokaadereita tai Pirkan kaltaisia herkkiä ala-basterihipiäisiä sivistyneistöälyköitä, pieniä peter von bagheja, vai oliko remmi yhävielä se sama vanha suussa-sulavan sisäänpäinlämpiävä Jossa olin nuorena kimulina pyörinyt. Liian nuorena ja liian lujaa. Taksi landasi suuren vaaleaksi maalatun omakotitalon eteen. Kuski mutisi jonkun summan takapenkkiläisille ja minä aloin automaattisesti kömpiä ulos. Kun avasin oven näin miten tumma kissan siluetti liukui autonvalojen |joikki ja suoraan talon pihaile, livahti kärppämäisesti pensaisiin piiloon. Jäi sinne kytikselle. Olin juuri iltapäivällä päättänyt Waltarin mininäytel-inän Matkan pimeyteen jonka loppukäminöissä taksi- 16 17 lyhennelmäni. Orlo. Doffo. Pano. Masiina. Hässimäryt-mi. Orlo. Doffo, ne nyökkäävät, virnuilevat. Orlo, minä toistan, tosikkomaisemmin kuin haluaisin-kaan. Ja doffo, ne käkättävät räävittömästi. Nun kuin nimi naista pahentaisi. Jos ei mies nimeä, hörötteli faija, vaikka sitten kummin-kin aloitti koko souvin, sehän oli tietysti yksi niistä faijan loistoidiksistä, kuinkas muuten. 40-luvun lopulla joskus se tuumeksi että niiden heia evakkolössi saisi paremman kämpän Hesasta siinä sotienjälkeisessä asuntopulassa kun oltaisi Orloja vaan. Ei olisi nun ilmeisen paljastavaa, faija supatteli, älläänsä liudentaen. Mika meis on vikan? baabuska äimisteli silmät ymmyr-käisinä. Hanta pois vaan, kuin sisiliskolta! faija hohotti. Kun tulee jostain äkkilähtö, nun häntähän siinä tipahtaa, mei-käläisiltäkin, höh höh. Ja nun meistä tuli Orloja vaan. Outoja. Melkein kuin orpoja. Saksittuja. Salvettuja. Säikähtäneitä kuin sisilis-kot. / 118 6 En minä olisi uskonut että meistä kahdesta Pirkka ottaisi krooniset loparit ja minä jäisin tänne. Karkaa. Elä. Ja kerro niille koko synkeä stoori, minä kouker-sin Leonid Pavlovitsin minulle Lenskin läksiäislahjaksi antamaan pikku muistikirjaan, motoksi sen ensimmäisel-le sivulle, pienen punaisen Leninin profiilikuvan alle. Se oli kerran maailmassa minun ja Pirkan yhteinen motto. Karkaa, elä ja kerro niille koko synkeä stoori. Musta pieni muistikirja haisi Leonid Pavlovitsille, baa-buskalle ja dieduskalle, faijalle, evakkoalbumeille, orlou-delle, orpoudelle, koko minun lapsuudelleni, se kellertä-vä venäläinen paperi, hiukan karhea, sille samalla tum-malle imelälle haisivat faijan Neukuista tuomat äänilevyt ja kirjat ja korut ja suklaarasiatkin. Rakas ryssanhaju. l'irkka starttasi miesteni seuraavan sarjan: metafyysiset v.i.in ei fyysiset. Sarjan joka alkoi Pirkasta (ja oikeastaan myös sen fai-igsta Osmasta) ja päättyi tohtori Erikiin ja Mikael Paljas-l.ilkaan. Se päättyi faijan kuolemaan ja minun korskan .ikrobaattisiin mies- ja naissekoiluihini, se päättyi avoliit-loon ja minun yritykseeni yhdistää seksi ja soosi_jajik^ I ki, se päättyi äkkiaborttiin ja Mikael Paljasjalan ja mi- 119 X / nun bänkseihin^ge päättyi minun epätoivoiseen Lenin-gradffnsäntäämiseeni ja monessakin mielessä kirveltä-vään paluuseen sieltä, se päättyi dorkalan pitkille puuna-tuille käytäville ja Siskon uudelleentapaamiseen vähän yli vuoden dorkiksessakisailuni jälkeen. Tähän älyllisesti raskaaseen sarjaan kuuluivat kaikki ne monenmoiset itseään kirjailijoiksi ja taiteilijoiksi titulee-raavat intellektuellit ja kyynärpää-älvköt. kaikki harras-täjakirjoittajakursseilla harrastajakirjoittajia ohjaamaan oppineet harrastajakirjoittajat, kaikki ufrns ulrustavat jäsenkirjatoimittajat ja delirium tremensoivat senttant, kaikki amanuenssit ja assistentit ja proffat, jokainen om-nipotentti kriitikko ja impotentti kriitikko, jokainen äi-dinkulta ja suvunylpeys yhtä lailla kuin uraltaan suistu-nut riafkl^rja'alkkis ja kaikki surffaavat tuhatkuntalais-fnksit^ja kaikki rääväsuurevarit ja kaikki salonkitaistolai-set joita aina yhtä erinomaisin tiedoin suoritin jälkeen yliopistoon pääsyni. Ensitapaamisemme: jokin alkusyksyn vaivihkaa pimeää tihenevä Uta, vain muutama viikko sen jälkeen kun Allende on tyylikkäästi itsemurhattu. Minä polleilen ja vähän pelleilenkin opintokirjallani, minusta on tullut Aka-teeminen Kansalainen ja peräti koko sukuni eka sellai-) nen, olen tuore intoa tirsuva fil.yo ja histfillari ja kirjalli-. suudenopiskelija ja eksynyt jonnekin helvetin kuuseen jonkun saamarin kirjoittajakerho Solidaarisen Kynän kokoukseen. Pirkka istuu pitkän, ruokottomaksi graffitetun pöydän päässä ja heti kun se sytyttää röökin ja viuhauttaa sillä tietyllä rannejipotuksejla stidinsä sammuksiin minä tie-dän että se on ainakin viiden eri elokuvakerhon jäsen. Filmihullut minä tsekkaan aina irtonumeroina, sellaiset 120 jotka rehentelevät leffojentuntemuksellaan kuin jotkut jäbät mimmeillä. Sellaiset jotka pamlaavat Pasolinista Fellinistä Bergmanista Coppolasta Allenista ja Tarkovs-kista kiihkeän intiimisti kuin olisivat nussineet niitä kuta-kin viikon yhteen menoon ja vertailisivat niiden yksilölli-siä muotoja ja mehuja ja tempoja keskenään. Takuulla, minä funtsailen ovensuussa viistosti hymyil-len, takuulla tämä rintamerkkilaiheliini menisi mieluum-min elokuva-arkiston lauantai-iltapäivän klassikkomati-neaan katsomaan kokemaan nauttimaan jotain muinais- / muisto-Eisensteinia kuin minun kanssani punkltäähr Pirkka osoittautui olevan myös varsinainen suomalaisen pöytälaaükkokirjailijan prototyyppi: itsevarma tunnus-tuksenkerjääjä, kirjoituskilpailumaanikko, toisten kir-joittajien tälrääjä^ ja hyytävän kateellinen kaikille itseään nuoremmille esikoiskirjansa jo julkaisseille, kaupallisten kustantamoiden ja kirjoituskilpailulautakuntien paranoidinen sättijä, lehtien mielipidesivuilla mellastelija, ja aina yhtä naisiinmenevän kompleksikas, hellyttävän epä-varma, älyllistäjä ja pilkunnussija, piilosovinisti (rehelli-simmissä ja myös parhaissa runoissaan) ja mukamasfe-ministi (edistyksellisissä tilausrunoissaan ja silloin kun on fiksussa naisseurassa ja naitattaa). Kausi-impotentti. Lahes totaalisen huumorintajuton. Katastrofaalisen neu-roottinen. Lievästi änkyttelevä ja mahdollisimman vai-keaselkoinen. Runsaasti vänkyräisiä vertauksia ja haettu-ja symboleja. Alliteraatiota. Sietämättömän itserakkaita itseriittoisia monologeja aiheesta Ollako Nuori Nero Vaiko Eikö Olla. Ja oi: kotoisen harrastajakirjoittaja-hamletin ulkoinen hahmo aina likempänä Kari Peitsa^ moa kuin Paul Newmaniä. Ja vielä ja vielä: onnahtelevia sivistyssanarykelmiä. Ja n^menomaan Pirkan, äkkikään-nynnäisen, tapauksessa intohimon viimeisetkin rippeet 121 kuivattavaa marxilais-leniniläistä terminologiaa ja Tie-donantajaslangia. Pirkka oli juuri parahiksi tulvahtanut piripintoihinsa täyteen luokkatietoisuutta ja kosmopoliittista solidaari-suutta ja julkaissut omakustanteena pienen kirjasen agil prop -lyriikkaa. Äitelän tarkoituksenmukaiset runot oli suureellisen laveasydämisesti omistettu koko Chilen sor-retulle kansalle ja imperialismin kätyrien murhaamalle laulajalle Viktor Jaralle. En kai ällistynyt juurikaan kun sain jostain vihiä että Pirkka oli jotain vitun vanhaa aatelisklaania ja kansain-välisestikin kuuluisan sosiologin ainóa poika. (Enkä kai pahemmin pällistynyt silloinkaan kuh kojmi^sen yuotta myöhemmin Hvitträskin raflassa kätKa^apusafeälim ää-ressä tohtori Erik otti ja tutustutti minut jphonkin täysin räjähtäneeseen ihmemies Osma Bläfieldiinfjolla oli kum-man tutut huopatossusilmät ja silmien välissä tutun muotovalio kuin varta vasten bettre folk- sukua varten disainattu klyyvari, mutta se täytyy kämmen sydämellä tunnustaa etten olisi arvannut että aateliset pierut voivat olla nun loistavia rakastajia-jOiin kaiketi aina tuumaillut että ihojenläiske ja naurunroiske ja riemukkaat hi-monulvahdukset voivat kaikaa vain renkituvan tai pii-kainkammarin oven takaa.) Pirkan ^yjdyrellissa suvussa ei tunnettu eikä tunnus-tettu mitään vähäisempää kuin hyvin toimeentuleva filo-sofian maisteri tai superenerginen ekonomi ja niinpä herregud sentään skolessamokailujensa ja huumeongel-miensa jälkeen suletinteräväksi stalinistiksi repsahtanut hulttio oli sukukokouksiaan Ritarihuoneella järjestäväs^ tä heimosta yksimielisen tylysti diskattu. Likvidoitu. Kaputt kaputt. Nun se käy että minä olin Osmalle hetken aikaa villi 122 kuriositeetti, paskan lapi tunkenut janna sosiologinen viehe, punapaa prolemuru mikroskoopin luupin alia, mutta oma poika ongelmineen ei kiinnostanut. Jonkin aikaa mina hailyin haijysti nautiskellen isan ja pojan va-lilla, kahden muhkeakullisen miehen valilla joista toinen tiesi miten juilia silla mimmi henkihieveriin ja toinen ei tiennyt. Osman kitsailemaan tottuneesta tunne-elamasta en paskojakaan piitannut mutta joskus funtsailin miten Pirkka olisi suhtautunut Osman ja minun zembaloihin; olisiko se nauranut rakaisesti, kappas vaan fatsia, vai oli-siko se kyrpiintynyt seka minulle etta Osmalle, pettynyt ihmisiin lopullisesti, naksahdellut palasiksi viela no-peammin kuin sitten teki. Pirkka oli nipin napin keplotellut lapi keskikoulunsa eika minkaan valtakunnan painostuksista piittaamatta men-nyt lukioon vaan nalkahti 60-luvun loppurytinoissa ja hippiliikkeen amahtamisen aikoihin Perunatorin jengei-hin ja alkoi poltella pilvea ja harrastaa vahvempaakin ka-maa, snaguja ja piria7TSD:takin ja se oli jo hyvaa vauh-tia menossa tosi deekikselle mutta sitten yhtakkia ku-vioon kapsiihti mukaan nainen, Pirkkaa kymmenisen vuotta vanhempi sosiaalipolitiikan lisensiaattiduuniaan valmisteleva kriminaalihuoltaja joka sananmukaisesti tarttui Pirkkaa niskalenkista Vanhan rappusilla ja kiikut-ti sen suit sait himaansa, pesi, pukL ruokki ja otti loppu-jen lopuksi pitkan ja kaidan ruT^'elon pitkine ikitakkui-sine vainamoisenhiuksineen tissiensa ^yaliseen turvalli-seen kanjoniin ja tutustutti Pirkan siina nannin sivussa myos Maraan (Marxiin) ja Lennuun (Leniniin). Suojelusenkehn nimi oh Erja. Ja tietysti, kumkas muu-ten, se oli somahko ja pulleanlopsakka ja silla oli reihm-levea reva ja anteliaasti holly vat hinkit ja kuulas taikinai- 123 nen iho johon oli hädässä ja ahdingossa helppo takertua ja vaikka upota. Erja piti kadehdittavan hyvää huolta pojastaan. Se ei lähtenyt aamulla duuniin jos Pirkkaa itketti. Se kolusi seppälät ja pukevat ja osti Pirkalle siistin vaatevaraston kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Se leikkasi Pirkan lie-huvan albünonpellavaisen letin lyhyeksi ja hoiteli voiteil-laan ja pastoillaan Pirkan naamassa rehottavan acnen pois. Se laittoi Pirkalle maittavaa ruokaa, laski jouleja ja puristi greippimehua. Se säannösteli Pirkan tupakan-polttoa ja vieroitti Pirkan hasasta ja muustakin kamasta ja melkein viinastakin. Ja ennen kaikkea se hommasi Pirkalle vakituisen duunipaikan ja patisteli sen samaan sau-maan opiskelemaan dialektista materialismia ja marxi-laista kansantaloustiedettä. Nun Pirkasta tuli posteljoomja aktiivinen Kulttuurita-lon pe^sopintopiiriläinerTja niihin samaisiin aikoihin Pirkka innostui myös kirjoittamaan runoja sillä runojen pusaamisesta tuli \äheirnjusjök^rnrnarien keskuudessa oikea villitys ja kunnia-asia. Jokaisen pití olla luova. Jo-kaisen piti äheltaä runoa. Ammattitaiteilijoiden ja kult-tuurityöntekljöiden kerma järjesti tuhkatiheään kirjoi-tuskilpailuja ja niissä palkittiin aina samat varmat tiedos-tavat naamat joihin Pirkkakin alkoi pikku hiljaa lukeu-tua. Pirkasta yritettiin kangeta ja vängätä »meikäläistä» uuden polven runoilijaa, siitä odotettiin nuorta urheaa luokkakantaista vasemmistolaiskirjailijaa ja juuri tuo äkillinen, kiihkeä ja monessakin^jnieles,sä perusteeton odotusten paine omalta osaltaan piŕstoi Pirkkaa. Luin nivaskakaupalla Pirkan kirjoittamia runoja (se niin kuin kaikki muutkin liorkkasieluisina runoilijanalkuina itseään pitävät nuoret mösjööt yritti pokata minut poetii-kalla) joissa se ei koskaan antautunut kirjoittamaan avoi- mesti ja pakottomasti itsestään, omasta itsestään ja omasta elämästään, menneisyydestään ja ristiriidoistaan, epäi-lyistään hapuiluistaan ja sekoiluistaan Hesassa Stokikses-sa ja Köpiksessä. Pirkka oli oppinut nielaisemaan men-neisyytensä. Tai sanotaan vaikka että se oli nielaissut sen kiltisti kuin Njtroru. pannut menneet muhinat kielen alle piiloon ja sinne ne jäivät, siellä ne koko ajan vääjäämättä liukenivat ja vaikuttivat. Pirkaita ei yksinkertaisesti odotettu omakohtaista til i-tystä. Intiimien vuodatusten aika ei ollut vielä tullut. Jos Pirkka vielä eläisi, tänään se ehkä uskaltaisi roimastikin perata ja silpoa omaa taustaansa ja kehitystään. Mutta 70-luvun ahtaissa »taide kuuluu kansalle» -raameissa Pirkka käkelsi muiden mukana ylistyslauluja hermanni-laisille kirvesmiehille ja vantaalaisille betoniraudoittajille ja sörkkäläisille rautatieläisille joiden elämästä ei tiennyt hei sun heiluvaistakaan. Ja kuitenkin, niin sanottu luokkakamajsuusoli aina Pirkalle se Äkifleén karftapää johon sohaisu sähen eniten koski. Ja mitä enemmän sitä sohi, sen vankemmin se lin-noittautui teräksisten iskulauseittensa taakse. Sitä rataa Pirkka oli päätynyt vetämään kirjoittajakerho Solidaárista Kynää ja ohjaamaan itsekin muita nuoria kirjoittajia, jeesaamaan niitä tekemään sulavaa sosiaalis-ta tilausta nosturinkuljettajista ja hellahuoneisiinsa mä-däntyneistä eläkeläisistä ja yksinhuoltajaäideistä. Silloin tällöin kerhossa kävi kunniavierailemassa joku oikeaoppisen vasemmistolainen kirjailijakin joka kertoili vuolaastí omasta tuotannostaan ja kypsymisestään puo-liickantaiseksi taiteilijaksi ja luokkakantaiseksi taisteli-|.iksi. I'ii kka oli helkkarin innostunut hommastaan, totta kai oli, omasta pelastusrenkaastaan, palkintopallistaan. Mi- 124 125 ná en ollut kiinnostunut niinkáán mistáán kerhoilusta tai itseáán ihailuttamassa káyvistá, nuoria pehmoisia va-hemmistótyóláisvuotia alleen váijyilevistá kirjailijoista tai sosialistisen realismin metodista tai ylipáátáánkáán kir-joittamisesta (mináhán en koskaan kertonut paheestani kenellekáán, miksi kukaan ainoaa tallaamatonta revii-riáán, ainoaa omaa piilopaikkaansa maaiimalle julistaisi), minua kiinnostivat pikemminkin kaikki ne rusottavaot-saiset iskulauseita mumajavat kaaderinuorukaiset jotka osasivat kirjoittaa rakkaušruňoja joissa ei ollut erotiikan tilkkaakaan! Ensivaikutelmani jálkeen valitsin siis Pirkan. Se vaikutti paitsi godardilaisittain kahelilta piironkikir-jailijalta myós pingottuneen monogaamiselta. Sen ryh-distá jo náki ettá se rakasteli liian váhán ja aina samassa asennossa. Halusin kuulla kuinka se staapiailisi minulle runojaan yóllá ja tarkkailisi syrjákarein kasvojeni ilmeitá ja yrittái-si saada minut antautumaan parin tarkoin laskelmoidun sáeparin jálkeen. Halusin nandá aneemisen aatelispojan metkut, sen ansat ja bravuurit, sen heikkoudet. Pirkan kanssa ollessani sain itseni ensimmáistá kertaa kiinni ajatuksesta ettá halusin kirjoihinmerkitá sen tyy-pin. Ja sitá tyyppiá sain kin sitten kirjoihinviedá seuraavat vuodet totaaliseen kylláánnykseen asti. Sain kuulla ko-leasta varhaislapsuudesta, myrtsistá áidistá ja jyrkástá isástá. Sain kuulla ettei raha yksin tuo onnea. Sain kuulla ettá ristiriitainen hima ja aggressiivinen alkkisfaijakin olisi parempi kuin sivistynyt luurankokaappi. No jaa. Pištěli n jábien stooreja poskeeni ja páátin ana-lysoida asioita myóhemmin. Ehkä voisi melkein sanoa että rakastuin Pirkkaan (vaikka terapiatirehtöörini Moolok kuutisen vuotta myöhemmin yrittääkin kaikkeen kallossaan kiertelevään freudilaiseen roinaan vedoten, vänkäämällä vängäten tunkea minun tajuntaani sitä tosiasiaa että koko puuroni yllätys ja sop-pani sattuma on siinä etten ole koskaan todella rakastanut, etten ole uskaltanut tuntea kypsän aikuisen naisen rak-kautta), omalla kummallisella tavallani tykkäännyin sü-hen, itsellenikin yllättäin sillä Pirkka ei helkkari soikoon varsinkaan ulkonaisesti kolahtanut minuun, ollut minun stailiani, tuota karheaa, ärheää, skrodea, tietoisen eroot-tista. Minä rakastin Pirkkaa toisin kuin ketään muuta, en intohimoisesti, en äkkijyrkästi, en kostonhaluisesti, en millään tavalla riivatusti vaan kamuisasti, symppaillen ja huh hei, voisinpa melkein lipsauttaa että toverillisesti el-lei se kuulostaisi nun falskilta tässä. J Miten paljon minulle merkitsikään se että Pirkkakin oli luiskahtanut pesästään, enkä juuri siksi halunnut aja-tuksissani liiemmin korostaa sitä että sen pesä oli kum-minkin kultalangoista rakennettu kun taas minun töh-_ käinen himani oli kuivista katkeilevista risunkappaleis-ta. Pirkka taju.si Jum kerroin miten se riipaisi kun faija ykskaks^tenSUTO" mihun (Jämani pihalle uudesta käm-pästä jonka se oli onnistunut jotenkin ruinaamaan itsel-leen duuninsa kautta vähän ylioppilaaksituloni jälkeen. Minä en siitä pikku kaksiosta ehtinyt kauaa riemuita, ke-säkuun lopulla muutettiin vähät krääsämme pikkurui-nen matka Viidenneltä Linjalta Viipurinkadulle (joka osoite tietysti posautti pintaan taas kerran faijan kaikki nostalgiat) ja jo^syyskuun lopulla faija sai minusta tar-l> näin hyvä» ja niistä ensimmäisistä kuohuvista samp-p.injalaseista lähtien me olemme üiviisti styylailleet ja viettäneet yhdessä ihanan merihenkisen kesän. Juuri u.iihin aikoihin Ilari Mestarirunoilija viimeistelee uusin-i.i kokoelmaansa joka on omistettu minulle ja jonka läpi-pnnoutuvana johtolankana on ikääntyvän ja kyynistele-fttn ex-radikaalirunoilijan rakkaus nuoreen hesalais-beatriceen, punatukkaiseen vihreäsilmäiseen villikkoon. 130 131 Ja syntyy hyvä kirja. Kriitikko änkeytyi minun vittuuni raskaasti huohot-taen ja pakarat tmkkoina. (Sellainen se oli arvostelijana-kin.) Sitten se alkoi jyystää ja_halusi minun tunkevan mo-lemmat etusormerii sen persereikään. Niukin naukin yletyin. Ja nautin kun sitä vihlaisi. Jälkeenpäin, ennen kuin kriitikko oli saanut hengityk-sensä kunnolla tasaantumaan se kohotti laihaa rusotta-vaa hevosennaamaansa soliskuopastani ja sanoi mahdol-lisimman valoisasti hymyillen että on elettävä sellainen elämä josta syntyy kirjailija. Jaaha. Vai nun. Muistelin kuulleeni samaisen lauseen jo useammankin pyrstösulkiaan värisyttelevän kirjallisen jsenttarinjija kirjailijaksi haaveilevan suusta. Sanavalmis ja kosolti lukenut kriitikko huokaisi sitten syvään ja sykäytti kyrpäänsä pillussani kuin pisteeksi iin päälle, jätti taaskin kysymättä minulta mistä minunlaise-ni kahlaaja on poissa. Omista elämänvaiheistaan se ker-toi minulle usein ja vuolaasti. — Enhän tosin ole lukenut tekstejäsi mutta kun katse-len sinua. Muruseni, luulen että voisin pitää runoistasi. Runojahan sinä kirjoitit? Minun rakastajani ovat aina halunneet olla minun neu-vonantajiani. Ehkä tulen lopun ikääni provosoivasti näyttämään että pärjään omin neuvoinkin, yksinkin. Että minä uskallan ja että minulla sittenkin on aivot, oma pää. Ja minulla on kädet ja suu muuhunkin tarkoitukseen kuin terskan vai vaamiseen tai suuhunottamiseen. Naiselle tästä voi tulla kiperä sauma. Miehelle ei koskaan. Minulle siitä tuli. Naiset näyttävät kulkevan elämänsä poikki tyynesti ja lempoilematta, vaikka itse asiassa he sekoilevat sen seit-semänkymmentä vuottaan myyteissä ja pyykeissä, mo-raalissa ja coralissa, peukkusäännöissä ja pikkupöksyis-sä. Naiset huutavat toisiaan apuun miesten korviin kan-tautumattomalla korkealla äänellä (jo Humphrey Bogart tiesi vislata naista luokseen), naiset kirjoittavat aikakaus-lehtien Lukijain kirjeisiin tai lyyhistyvät toistensa käsi-varsille pesutuvan nurkassa, kosmetologin vastaanotto-huoneessa, kapakan naistenhuoneessa. Ja nun sanottu seksuaalinen vallankumous, seksin va- ta. Iteit-^ Kuitenkin meillä naisilla on ikiomat rohkeat perversiom-me (joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä mustapitsis-ten röyhelöasujen tai paloautonpunaisten vinyylisaap-paiden kanssa) ja seksuaalifantasiamme (jotka voisivat saada live show- ja hieromalaitoskonkaritkin nieleksi-maän jos tietäisivät, jos malttaisivat urkkia). Niissä mellastaa huonoja miehiä ja tuhmia poikia. Pa-holaisenkauniita mannekiininnäköisiä ja suuripussisia pupupoikia. Ja vähän säälittäviä rumia. Nössöjä mam- manpoikia. Lommoposkisia koulupoitsuja. Neekereita ja intiaaneja. Kaharaa karvaa ja nahkaisia otsanauhoja, vel-lovia lanteita ja kovia huulia. Hau. Miau. Mutta meidan naisten kuvitelmista ei ole viela hoksat-tu tehda seksin tajuntateollisuutta silla naiset eivat paata sellaisista asioista. Viela. Luulen ja toivon etta naisenkin samastumiskyvylla, em-patialla ja symppauksella on rajansa. Monia kyllastyttaa ja ikavystyttaa nyt jo. Sekin itseriittoinen pisamakalloinen vanha aija, sek-sustelija sensaatiokirjailija kuoli jo ja kuului saatana soi-koon ihan toiseen maailmanaikaan kuin mina ja siskoni ja veljeni. Mutta niin vain minakin olen imenyt tietoa naisista uk-ko Millerilta, Flemarin kieppeilla rundailevilta kundeilta ja Hannu Salamalta. Pratkakundit ja mieskirjailijat: kasittamattoman sa-manlainen naiskuva. Ja samanlainen tapa rakastaa, ra-kastella. Jos miesten kirjoittamien romaanien avulla pi-taisi opetella lempimaan, voi jee, ei tietaisi tuon taivaallis-ta esileikeista tai naisen klitoriksen vuoristoradoista. Mutta en minii kylla sitakaan ihmettele mikseivat miehet lue enempaa naisten kirjoittamia kirjoja. Lukikohan ukko Miller Anai's Ninin teksteista muita kohtia kuin vain ne joissa kuvattiin mahdollisesti sita it-seaan? Tuskin. Eivatka nekaan kohdat niin sytyttavia ole. Oi Anai's Anai's, miksi sinakin olit niin pirun akateemi-nen ja eteerinen ja sensitiivinen. Miksi sinunkin naiselli-suutesi sipsutteli ja kipitteli ja karttoi hurjia loikkia, vauhtia, ronskiutta ja iloittelua tissit heiluen. Ja Virginia Woolf, Emily Dickinson, Anna Ahmatova, Sylvia Plath, Edith Sodergran, tulen nielaisseet ujot kuo-reensavetaytyjat. Tiikerioista haaveksivat. Vartalot tul-villaan omaatuntoa, moraalia, syyllisyytta. Kiltit kirjalli-sen lieden lammittajat vaikka samalla taiteilijan veitsen-terantiella kulkijat. Kun ensimmaisen kerran kuulin jonkun vakavissaan lausuvan aaneen sanan »emansipaatio» naurahdin kilah-taen, silla kaikki muutkin (miehet) ymparillani nauroi-vat. Nainen joka puhui nolostui ja hakelteli puheenvuo-ronsa sekavasti loppuun. Minun mieleeni juolahti yhtakkia likeisenkuuloinen sana: »mansikka». Hilpeanpunainen ja mehukas. Niin mina sen haluan. 268 269