Kirjallisuudentutkimuksen yhteiskunnallisuudesta: traditioita, disipliinejä ja paradigmoja Key note -esitelmä Kirjallisuudentutkimuksen päivillä 13.5.2022 Tampereen yliopistossa Olli Löytty 64 ESITELMÄT Kirjallisuustieteen opiskelun suosio näyttää olevan kasvussa. Pyrkijöiden määrät lisääntyvät. Uusia sivuaineilijoita ilmestyy — kasvavin joukoin. Jos oppialamme aikoo olla tuottamatta pet-tymyksiä näille toivoille ja aikoo tarjota oppia, josta on hyötyä muillekin kuin opettajille ja muuallakin kuin tenteissä, on sen rikottava akateemiset muurit ja uskallettava astua ihmisten jokapäiväisten kulttuu-risten käytäntöjen epäpuhtaaseen maailmaan. Tässä suhteessa ei liene liian juhlallista päättää Bertolt Brechtin yhä ajankohtaiseen kehotukseen: Älköön lähdettäkö liikkeelle vanhoista hyvistä asioista vaan tartuttakoon mieluum-min uusiin huonoihin asioihin. Ei, tämä lainaus ei ole peräisin mistään oppialamme piirissä hellitystä tule-vaisuusutopiasta vaan kolmenkymmenen vuoden takaa (Lehtonen 1991b, 105). Näihin sanoihin nimittäin päättyy yleisen kirjallisuustieteen assistentti Mikko Lehtosen artikkeli "Tarvitaanko kirjallisuudentutkimuksessa paradigmanmuu-tosta?" hänen toimittamassaan, oppiaineen julkaisusarjassa ilmestyneessä teoksessa Tuthimuhsen tilaja tulevaisuus. Kokoelma on peruja samannimisestä Tampereen yliopistolla syksyllä 1990 pidetystä luentosarjasta, Jossa puhujina olivat muiden muassa Tampereen yli-opiston silloinen kotimaisen kirjallisuuden professori Yrjö Varpio ja kaksi tule-vaa Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professoria, Päivi Lappalainen ja Lea Rojola. Opus ei yritä olla mikään koko oppialaa koskeva summatiivinen välitilinpäätös vaan ennemmin polyfoninen kokoelma tekstejä, joissa kuvataan jatkuvassa muutoksen tilassa olevaa disipliiniä. Kokoelman toimittaja, viime vuonna mediakulttuurin professuurista eläkkeelle jäänyt Mikko Lehtonen, toteaakin saatesanoissaan, että [s]uomalaista(kin) kirjallisuustiedettä tuntuu 1990-luvun alussa luonneh-tivan siirtyminen pois sellaisen "normaalitieteen" tilasta, Jossa oppialan tutkimuskohde on selkeärajainen ja sen tutkimusmetodit ovat suhteellisen vakiintuneita. Itse asiassa käymistila näyttää 1970-luvun alusta olleen kirjallisuustieteen pääasiallinen olomuoto. 1980-luvun mittaan kiehunta on ulottunut myös Suomeen. (Lehtonen 1991a, 1.) Pohdiskelen tässä esitelmässäni, miltä tuo 1990-luvun alun perspektiivi näyttää nyt. Pontimena aiheenvalinnalleni on paitsi vuoden 2022 Kirjallisuudentutki-muksen päivien teema myös minua jo pidemmän ajan vaivannut halu perehtyä oppialamme lähihistoriaan etenkin suhteessa yhteiskuntaan, Jossa se joutuu perustelemaan oman olemassaolonsa oikeutuksen, sekä niihin tiedontarpei-siin, joihin sen toivotaan vastaavan tai joita se itse itselleen asettaa. Ideana siis on, että aikamatka 30 vuoden taakse voisi kertoa meille jotain siitä, missä me olemme nyt. AVAIN VOL 19 NRO 3 (ZOZZ) 65 Esitelmää valmistellessani jouduin nöyrtymään sen tosiasian edessä, että aihe on vaativa eikä minulla ole riittävästi tehtävänannon edellyttämää oppihis-toriallista sivistystä, saati kokonaisvaltaiseen analyysiin tarvittavaa empiiristä aineistoa. Siitä huolimatta rohkenen pohtia, osuiko juuri 1980- ja 90-luvun vaihteeseen jonkinlainen tutkimuksellisen paradigman taitekohta, tai peräti kulttuurisen dominantin siirtymä. Tavoitteenani on herättää rakentavaa kes-kustelua oppialamme tiedonintresseistä ja innostaa kehittämään itseymmär-rystämme kirjallisuudentutkijoina. Kiinnostavan näkökulman aiheeseeni tarjoaa myös päivien tapahtuma-paikka Tampereen yliopistolla, jolla on oma historiansa ja tutkimuksellinen perintönsä ensin Kansalaiskorkeakouluna, sitten Yhteiskunnallisena Kor-keakouluna, sitten Tampereen yliopistona ja sitten...Tampereen yliopistona. Yhteiskunnallisuus on näkynyt tämän opinahjon historiassa nun tutkimusstra-tegisissa linjanvedoissa kuin akateemisessa kulttuurissakin. Se miten Tampereen yliopiston yhteiskunnallinen perintö on eri aikoina näkynyt juuri kirjallisuuden- ja taiteentutkimuksessa ei ole tämän esitelmän aiheena, mutta tarjoaa jollekulle kiinnostavan tutkimuskohteen. Tehtiinhän täällä muutama vuosikymmen sitten aika ajoin kiihkeääkin rajanvetoa siitä, missä kulkee kirjallisuudentutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen välinen raja, sillä seurauksella että kulttuurintutkimus (joka myöhemmin nimettiin media-kulttuuriksi) siirtyi toiseen tiedekuntaan. Kiinnostavaa rajanvedossa on se, että siinä oli kyse sekä metodeista että tutkimuskohteista. Nykyisin Tampereen yliopiston kirjallisuusaineissa ei suinkaan karsasteta tutkimuskohteita, jotka tulevat pikemmin mediakulttuurin kuin kirjakulttuurin piiristä. Oppihistoriallisen tietämyksen sijaan keskityn rooliini aikalaistodistajana. Esitelmäkutsun saatuani havahduin siihen tosiasiaan, että aloitin kirjallisuuden opintoni Tampereen yliopistossa yli 30 vuotta sitten, tarkalleen ottaen vuonna 1989. Tuthimuhsen tila ja tulevaisuus -artikkelikokoelma kuvaa juuri sitä tutkimuskentällä vallinnutta tilannetta, johon opintojeni alussa sosiaalistuin. Sen jälkeen olen seurannut oppialan kehitystä milloin keskemmältä, milloin laidemmalta ja välillä jonkun mielestä myös tieteenalan rajan tuolta puolen. Pit-käaikaisesta rakkaussuhteestahan tässä on kyse, Jossa kaikkien parisuhteiden lailla on ylä- ja alamäkensä. Kun hain opiskelemaan, Tampereen yliopistossa oli Yhteiskuntatieteellisen Korkeakoulun peruja käytäntö, Jossa yliopistoon otettiin sisään myös kiintiö kaltaisiani ei-ylioppilaita, joiden kelpoisuutta mitattiin pelkällä pääsykokeella. Muihin Suomen yliopistoihin en ymmärtääkseni olisi päässyt sisään. Kiitos siis Tampereen yliopisto - ei tämä nykyinen kokonimikaima, vaan vuonna 2018 toimintansa päättänyt Tampereen yliopisto. Esitelmäni autoetnografinen puoli tulee esiin hieman tuonnempana, kun paljastan, mistä ja kenen avulla löysin oman yhteiskunnallisuuteni kirjallisuudentutkijana. Esitelmäni otsikko on suurella pensselillä sudittu. Selitykseksi tarjoan sitä, että koska otsikko pitää muotoilla jo ennen kuin tietää tarkasti puheensa 66 ESITELMÄT aiheen, viime hetken paniikki tuottaa juuri tuollaisia holtittoman oloisia käsite-ryppäitä. Mutta kaikista otsikossa mainituista käsitteistä on esitelmässäni kyse. Väistyvä oppirakennelma: esteettis-formalistinen paradigma Voi olla, että omassa ajassa havaittu paradigmanmuutos on aina jonkinlainen taittovirhe, ja vasta silmäys historiaan paljastaa, kuinka suurista ja pysyvistä muutoksista on milloinkin kyse. Tuthimuhsen tila ja tulevaisuus -kokoelman kir-joittajille vaikuttaisi olevan selvää, mikä oli se väistyvä paradigma, joka antoi tilaasenhetkisellemoninaisuudelle. Useimmissakirjan artikkeleissaaiemmasta tud