rungot laskea, olivatpa nuo sitten pystyssä íái pitkänään. Ei muuta kuin peukalonkynnellä paperossirasian pohjaan neljä vii-rua pystyyn ja viides poikittain nun pitkälti kuin ruumiita riitti ja sitten suoraa paätä lähimpään latoon. Miten oli haista-nutkin! Pam! oli mausen tokaissut. Pam! — Ja titten te raapaiti kolmannen tulitikun ja tyrkkäti ihan nenäni alle, mutta tilloin minä tanoin: Taatana, minä ölen Pit- palatta! , ..... Jooseppi vaikeni. Hän sylkäisi lattialle ja vilkami hat nataa ympärilleen. — No, atittoiko se? kysyttiin. Voi tuhat tuhatta tolpanvälia havupuita ja joka neulasen päässä —! __Taatana, en tuinkaan minä muuten olitkaan Pitpalatta! Taisihan Sörkkäkin melkoinen kylä olla, mutta mitä semmoiset Pispalan rmnalla merkitsivät! Pispala oli koti, kirkko ja Jsänmaa. Pispala, Pispala yli kaiken! Kuka tohtii vaittää, ettei Joosepüla ollut siveellista mielikuvitusta! Parin päivän kuíuttua tilanteessa ei enaä ollut mitään ennusta-mista, vaikka olist osattukin. Pain sita nun oli menossa koko vapaussota. Ehtoolla tuli Siurosta punaisten viimeinen juna ja siinä myös Elina, laihtunut, kalpea tyttö, silmissä omituinen kiilto. Mitä hän oli nähnyt, montako vuorokautta han oli valvo-nut, montako kilometria hän oli rämpinyt survotuilla teillä — niistä hän ei puhumit mitään, hän tuijotti vain. Mitta oli liian täysi; varovasti, varovasti! Lempi saaitoi hänet pysäkiltä kotiin. Väsynyt oli Lempikin, mutta ei siilä tavalla kuin Elina. Hän oli terve; hänellä oli vielä sen verran ymmärrystä, voimaa ja alotekykyä kuin tarvitaan kuumenevan koneiston pysäyttämiseen. Elina oh aivan tahdo-ton, hän ei jaksanut enää millään tavoin vaikuttaa tilansa kehitty-miseen. Hän oli vain tomuhiukkanen kummallisessa kivessä, johon lapsi oli hetkiseksi ihastunut ja joka nyt kiiti huimaa vauh-tia jonnekin. Hänen leponsa oli liikettä, putoavan esineen pulma-tonta olemassaoloa. Hänen Jumalansa oli lähtenyt taivaastaan ja joutunut liian lähelle Maata. Ei näkynyt edes tähtisadetta, pilviä, pilviä vain, höyryä ja hourua kadotuksen kuilujen yllä. 100 Elinan oli nälkä, mutta kun hän yritti syödä, hän huomasikin kesken kaiken, että oikeastaan hauen olisi pitänyt nukkua. Ei, hänelle ei maittanut, eílotti koko ruoka! Joosefiina teki süs vua-teen. Ei, Elinan ei ollutkaan uni! — Mene nyt kumminkin sänkyyn pitkäksesi, minä panen tyy-nyjä jalkojesi alle; se tekee sinulle hyväa, kun oíet nun paljon kulkenut. — Mitä minä sängyssä teen! Johan minä sanoin, etten minä ole väsynyt! — Menisit nyt. Minä keitän sitten kahviakin. Ihan sinua ja isää varten minä ölen sitä säästänyt. Mene nyt sänkyyn, minä riisun kengät jaiastasi. Mutta kylläpä ne ovatkin kamalassa kun-nossa! Minun täytyykin ottaa ne pois, että saavat kuivua rau-hassa, Joosefiina laskeiitui polvilleen tyttärensä edessä ja tarttui tämän jalkaan. — Anna minun olla! Elina kivahti ja potkaisi. — Jumalan tähden! Mika sinua vaivaa? Ei suinkaan sinussa vain oíe kuumetta, kun s i Im äsi kin ovát ni in merkíllisen näköiset? Mene nyt, lapsi kulta, lepäämään! — Anna minun olla, ctkö sinä kuule! Mitä sinä otkein vainoat minusta! Mitä varten minua aína kiusataan! Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! Elina huusi ja riuhtoi kuin näkymättömien ■ pirujen käsissä. Se oli Elinan ensimmäinen täysin pimeä hetki. Joosefiina eí voinut aavistaa, kuinka monta sellaista oli tutossa. Hän ei voinut aavístaa, että hänen läsnäolonsa parhaillaan sotkeutui tyttären ťajunnassa kuohuviin aistiharhoihin, sai sarvet päähänsä ja han-goh kouraansa seka perí esikoisoikeuden sellaiseen ihmismielen salaisuuteen, jota kukaan ei siedä edes äitínsä nakevän, Ansiotta ja aivan tietamättään Joosefiina joutui pahan tiedon vartijaksi ja pirujen kokoonkutsujaksí. Tuskin siihen virkaan olisi kaukai-sempi lähimmäinen kelvannutkaan. Kohtäus eí kestänyt kauan. Joosefiina.ei ehdottanut enää mitään, vaan koetti olla ikäänkuin häntä ei olisi huoueessa ollutkaan. Se olikin viisainta. Elina oli pian kuin uusi olento. Ilmei-sesti hän häpesi äskeista. Ume oli lauhtunut, ja nyt vasta hän alkoi näyttää väsyneeltä ihmiseltä. IOI