mahassa. — Joka ei näissä olosuhtéissa sairastu, se ei ole oikein terve, sanoi Joosua kerran, kun vankíleirillä ruvettiin kuolemaan Iavantautiin. Häneenpä ei sekään surma pystynyt. Mutta mitäs terveet järjellä tekivat, sen kun kuolla kupsahtivat!
Ehtoolla neljännes torillista nälkäísiä, janoisia, viluisia ynnä muuten raihnaisia punakaartilaisia kävelytettiin Johanneksen kirkkoon. Šaman verran jäi torille seisaalleen toinen toisiinsa nojailíen torkahtelemaan. Jos niin kovasti väsytti, että polvet herpaantuivat, kukaan ei kíeltänyt käymästä kunnolliseen nuk-kuma-asentoon hyhmäiselle nupukivitantereelle.
Paavali ja Joosua olivat siina joukossa, joka pääsi yöksi kirkkoon. Vaikeata oli siehakin, ahdasta kiiin ei koskaan aikaisem-min eikä toivottavasti myôhemminkään. Vart i j at vartioivat mitä tunnolíisimmin. Ei totísesti ollut heidän syynsä, jos kír-kossa oli ristivetoa; ovia ei avaíltu! Tulos oli sen mukainen: voí, hyvä Jumala, kylläpäSinun huoneesi haisi! Oliko, olikohan myös saastainen sotavanki Sinun kuvasi? Sinunko kuviasi olivat ne vartiomiehet?   Vapahtaja, Sinahän tiedät, miten vapautetaan!
Tampereen evankelis-luterilainen seurakunta oli koolla, vain pappía pnuttui. Joosefiinakin oli tullut iapsijoukkoineen vallan Pispalasta saakka Aleksanterin kirkkoon. Vaikea, suorastaan hengenvaarallinen oli hänen vaelluksensa ollut. Nyt hän oli kuitenkin perillä, rauhalle, Iähimmäisenrakkaudelle ja kaikille hyville asioiíle omistetussa korkeassa kívirakennuksessa satojen kaltaistensa joukossa. Pari ihmisen pituutta tylyä kirkonpenkkiä oli hänen väkensä elintilana. Místä he elivät? Ruoka oli Ioppu-nut ja saarnastuoli oli tyhjä. Ehkä he rukoíHvat itse. Ehkä heissä vaikutti Pyhä Henki. Ainakin Joosefiinan värähtelevien huulien lomasta soinnahti tuon tuostakin suolainen s-äänne. Lapset hatkähteiivät valveille itkunsekaisesta unestaan, Jossain kuorsattiin, jossain häilähteli kynttilän valo. Pylväisiin kiinnite-tysta narusta riippuvat rievut häämöttivät kuin aineettomat aaveet pimeydessä. Mutta silloin kuului aivan hiljaa: -sus -stus, ja sihä lapset tíesivat, että äiti oli lähelíä. Sylvi ja Kalle olivat penkillä pítkänäan, jalat vastatusten, lomittain. Elina ja Eínari torkkuivat istuvillaan, tukíen melkein vaistonvaraisestí Erkki Iisakkia, joka nukkui heidän sylissään.   Jussilla oli oma paík-
118
kansa, Hänen vuodevaatteikseen Joosefiina oli riisunut jopa puseronsa, kun víllatakki oli kastunut Erkin alia. Jussi ei valit-tanut enää. Hän makasi vuoroin penkillä, vuoroin aítínsä sylissä, ja tämä yritti antaa hänelle rintaa, koska ei muutakaan ollut; Jussi ei imenyt. Han piti vain kuumaa poskeaan äidin paljasta povea vasten ja kuunteli kaikin hermoin sydämen sykähtelemistä. Se oli kuin kaukaista, huumaavaa rummutusta, joka hetki hetkeltä läheni ja voimistui, kunnes se lopulta pauhasí joka puolella ja otti kokonaan haltuunsa hänen tajuntansa rippeet. Siinä hän nukkui. Pää saattoi hiukan laskeutua, käsi tai jalka liikahtaa, mutta Joosefiina ei mitään havainnut. Hän vain painoí pikku Jussia poveaan vasten ja rukoili: — Ime nyt, ime nyt, Jeesus Kristus, ime nyt! Jonakin yön hetkenä Sylvi kohottautuí istumaan, — Äiti! hän kuiskasi, äiti, minun on hätä! — Voi lapsi kulta, ime nyt! sanoi Joosefiina. Hän oli aivan tolkuton. Sylvi rupesí itkemään. — Älä itke, pian päästään kotiin! sanoi äiti. Onneksi Kallekin he-räsi. Käsi kadessä Kalle ja Sylvi lähtivät etsimään kirkon ovea. He hapuilivat pitkän aikaa sinne tänne, eksyivät, kompastelivat. Vihdoin he pääsivät ulos. Poika selviytyi pian, mutta tyttö ei saanut heti nappeja auki. Nyt hän onnistui, siirtyi vielä pari askelta, kaatui. — Mitä tämä on! hän kirkaisi, Kalle tunnusteli. Karvaista, kylmäa. ■—Tämä on hevosenraato, hän sanoi. Sylvi huutamaan täyttä kurkkua: — Mennään sisalle, mennään sisällel Hän tarrautui veljensä käsivarteen ja he menivät takaisin kirkkoon. He olivat juuri saaneet raskaan oven avatuksi, kun kivi-korttelien lomassa kajahti kaksi kiväärinlaukausta. Huu, se oh kaameata! He pääsivät äkkia sisään ja ovi kumahti heidän takanaan. He olivat kuin haudassa. Käsi kädessä he harhailivat jälleen kirkon käytävíllä ristiin rastiin. Vihdoin he kompastui-vat askelmaan, nousivat korokkeelle, löysivät seinustan, ja Kalle sanoi: — Pissaa siíhen! He olivat alttarilla, mutta hyvä Jumala antoi pimeytensa suojella heitä.
Niin koiíti viimein kirkossa aamu. Joosefiina havahtui siihen, että joku nainen huusi: — Jumalan tähden, tuo ihminen imet-tää kuollutta Iasta!
Tampereen kaupunki oli siis vapautettu eli anasíettu vallan-alaisuudesta toiseen.   Moníaíta perheitä oli vapautettu huolta-
119