4.3. Morfofonologinen vaihtelu 4.3.1. Fonologisehtoinen morfofonologinen vaihtelu Toinen morfofonologisten vaihteluiden päätyypeistä on fonologisehtoinen vaihtelu eli automaattinen vaihtelu. Šaman morfeemin allomorfeissa esiintyy äännevaihtelu, joka määräytyy fonologisten seikkojen eli äänneym-päristön mukaan. Saksassa on substantiiveja, jotka perusmuodossa päättyvät soinnitto-maan klusiiliin, taivutusmuodoissa esiintyy vastaavasti soinnillinen klusiili: [hUnt] 'koira' - [hllnda] 'koirať, [gRarp] 'hauta' - [gRaibes] 'haudan'. [hUnt] ja [hUnd] ovat šaman morfeemin allomorfeja, koska ne merkitsevät samaa, ovat osittain samankaltaisia ja vielä täydennysjakaumassa. Toinen esiintyy vain siellä, missä toinen ei esiinny: *[hUnd] 'koira', *[hllnte] 'koirať ovat kielenvastaisia muotoja. Klusiilien vaihtelu johtuu yleisestä saksaa koskevasta fonologisesta rajoituksesta. Soinnillisten ja soinnittomien klusiilien oppositio on kumou-tunut sanan lopussa (ks. 3.10). Saksan puhujan kielivaisto sanoo, että morfit [hUnt] ja [hUnd] ulkoisista eroistaan huolimatta ovat yhtä ja samaa. Mikä on morfeemiabstraktion edustus? Koska on kyse fonologisesta ilmiöstä, kumoutuneesta oppositiosta, morfeemien merkitsemisessä voidaan ottaa käyttöön arkkifoneemeja, Hl edustamaan oppositiota t/d ja /P/ edustamaan oppositiota p/b (ks. 3.10). Morfeemin edustus on {hunT}, jonka arkkifoneemi toteutuu saksan yleisen ääntämissäännön (1) mukaan soinnittomana sanan lopussa, muuten soinnil-lisena. Morfeemit on tapana merkitä aaltosulkeiden sisään: {...}. Arkkifonee-mien toteutumistapakin on vielä kuvattava. T toteutuu foneemina IV sanan lopussa (ennen sananrajaa, jota symboloi "#"), muuten foneemina /d/: (1) T-»t/____# (muuten T -♦ d) Distinktiivisiä piirteitä morfeemien kuvauksessa käyttäessään generatiivinen fonologi saattaisi morfeemin representaatioksi ottaa soinnillisen muunnok-sen /hund/. Tällöin tarvittaisiin myös fonologinen sääntö, joka muuttaa sananloppuiset soinnilliset klusiilit soinnittomiksi. Seuraavat suomen kielen morfiparit (ja monet muut vastaavat) kuuluvat annettujen kolmen kriteerin mukaan samaan morfeemiin: 7 93840 87 MORFI, MORFI2 -ssa -ssa -sta -stä -IIa -IIa -Ita -Itä -hko -hkö -vat -vät -nut -nyt -ttu -tty ESIMERKKEJA talo+ssa kylä+ssä talo+sta kylä+stä talo+lla kylä+llä talo+lta kylä+ltä suure+hko piene+hkö anta+vat määrää+vät anta+nut määrän+nyt anne+ttu määrä+tty Kysymyksessä on vokaalisointu. Takavokaaliset allomorfit esiintyvät, jos edeltävä vartalo sisältää takavokaaiin joukosta /u o a/, muuten esiintyy etuvokaalinen allomorfi. Tämäkin on jokseenkin automaattinen fonologiseh-toinen vaihtelu. Vokaalien oppositio etinen/takainen kumoutuu siis päät-teiden harmoniavokaalipareissa. Morfologisiin edustumiin voisi olettaa arkkifoneemit A (= /a ae/), O (= /o 0/) ja U (= /u y/). Morfeemiasut olisivat -ssA, -stA, -hkO, -ttil jne. Arkkifoneemeja /U O Á/ varten tarvitaan vielä äsken kuvattu toteutumissääntö. 4.3.2. Kielioppiehtoinen morfofonologinen vaihtelu Allomorfien ja niiden morfofonologisten vaihteluiden toinen tyyppi määräytyy osaksi tai kokonaan ympäröivien vartaloiden ja/tai päätteiden kieliopillisten (ei pelkästään fonologisten) ominaisuuksien mukaan. Tämäon kielioppieh-toista vaihtelua. Morfit käsi, käte, kade, kät, käs ovat šaman morfeemin allomorfeja (ja myös KÄSI-lekseemin erilaisia vartaloita, vrt. 4.4.2). Morfit ovat osittain rakenteellisesti samankaltaisia, merkitykseltään identtisiä, ja lisäksi ne ovat täydennysjakaumassa. Jokainen esiintyy vain sellaisten päätteiden edessä, jossa muut allomorfit eivät tule kysymykseen, vrt. käsi, käsi+kin, käte+en, käte+ni, käde+t, käde+ssä, kät+tä, käs+i+stä, mutta *käte+kin, *käde+kin, *kät+kin (kielenvastainen merkityksessä 'käsikin'), *käs+kin, *käsi+en (kielenvastainen merkityksessä 'käteen'), *käde+en 'kä-teen', *kät+en 'käteen', *käs+en 'käteen', *käsi+t 'kädeť, *käte+t 'kädeť, */cá'f+ŕ'kädeť, *käs+t 'kädeť, *käsi+tä 'kättä', *käte+tä 'kättä', *käde+tä 'kät-tä", *käs+tä 'kättä', *käsi+i+stä 'käsistä', *käte+i+stä 'käsistä', *käde+i+stä 'käsistä', *kät+i+stä 'käsistä'. Distribuutiorajoitukset ovat kieliopillisia (morfologisia) eivätkä fonolo-gisia. Kielenvastaisiksi tähdellä merkityt jonot ovat sinänsä foneettisesti äännettävissä. Melkein tai täysin identtisiä jonoja onkin olemassa sanoina, vrt. *käte+kin - kate+kin, *käde+kin - säde+kin, *kät+kin (KÄSI-substantiivis-ta) - kätk+i+n (verbistä KÄTKEÄ), *käs+kin (substantiivista KÄSI) - käsk+i+n (verbistä KÄSKEÄ), *käsi+en (oletettu yksikön illatiivi 'käteen') - käsi+en (monikon genetiivi). Miten tällainen mutkikas allomorf ia olisi kuvattava morfologisesti? Yksi vastaus on olla ottamatta kantaa kysymykseen. Tällöin puhutaan pelkästä 88 lekseemistä tai lemmasta KÄSI. Isot kirjaimet muistuttavat valitun represen-taation neutraalisuudesta. Usein turvaudutaan myös tavanomaisten sanakir-jojen hakusanamuotoihin, jolloin puhuttaisiin (sanakirja)sanasta eli lekseemistä käsi. Tällä ei tietenkään tarkoiteta pelkästään allomorfia tai kieliopillis-ta sanaa käsi. Joskus tyydytään luettelemaan allomorfit: {käsi käte kade kät käs}. Käytännössä jokin allomorfi valitaan morfeemista puhuttaessa sitä edustamaan: {käsi}. Morfologisehtoisia äännevaihteluita kuvataan usein myös postuloimalla morfofoneemeja, jotka nekin merkitään aaltosulkeiden {...} sisään. Morfofoneemi on olemukseltaan relaatio (foneemien suhde kieliopillisesta ympäristöstä riippuen). Morfofoneemisymboli edustaa siis vaihtelusuhteessa olevia foneemeja. "Käsľ'-tapausta varten voidaan olettaa morfofoneemit {T}, jonka foneemitoteutumat ovat IX d s/, sekä {E}, jonka toteutumat ovat /i e/ ja lisäksi 0. ALLOMORFIT ESIMERKKISANOJA käsi käsi, käsi+kin, käsi+pä käte käte+en, käte+nä, käte+ni, käte+nne kade käde+n, käde+ssä, käde+llä+ni kät kät+tä, kät+ten käs käs+i+ä, käs+i+ssä, käs+i+stä+än Morfofonologiset toteutumissäännöt kuvaavat, minkä ehtojen vallitessa morfofoneemit toteutuvat minkinlaisina. Ympäristöehtojen kuvauksessa voidaan viitata sekä fonologisiin että morfologisiin ja syntaktisiinkin ominai-suuksiin. Morfofoneemi {T} toteutuu foneemina IM yksikön illatiivissa (käte+en), essiivissä (käte+nä) ja partitiivissa (kät+tä) sekä välittömästi ennen possessiivisuffikseja (käte+ni, käte+si), foneemina /s/ ennen /i/:tä (perus-muodossa sekä monikossa, tämä on melko fonologisluonteinen ehto), muuten foneemina /d/ (käde+n, käde+ssä). Näitä konteksteja ei voi luon-nehtia fonologisesti luontevalla tavalla. Morfofoneemit muistuttavat arkkifoneemeja, vaikkeivät morfofoneemit tukeudukaan yhtä lujasti kielen fonologiaan. Toisaalta edellä oletetut arkkifoneemit /U O A/ ovat sikäli kielioppiehtoisiakin, että ne esiintyvät päätteis-sä, joka on morfologinen yksikkö. Morfofoneemien ja arkkifoneemien ero ei siis ole jyrkkä. Morfofoneemit saattavat joskus näyttää abstraktisilta. Usein niiden käyttö on kuitenkin välttämätöntä. Olkoon esimerkkinä suomen illatii-vin šija. Sillä on 36 eri morfihahmoa: (1) maa+han, puu+hun, ... (yhteensä 8 kpl -hVn , missä {V} on kaikkia suomen 8 vokaalia edustava morfofoneemi); (2) kala+an, talo+on,... (yhteensä 8 kpl -Vn); (3) vapaa+seen, vapa+i+siin (2 kpl) (4) kaikissa tyyppeihin 1, 2, 3 kuuluvassa 18 tapauksessa loppu-n voi kadota ennen omistusliitettä (maa+ha+mme, talo+o+ni), synnyttäen toiset 18 allomorfia. Hlatiivin morfologisessa tulkinnassa loppu-n:nkin morfofonologiset vaihtelut MORFEEMI {käTE} 89 pakottavat olettamaan morfofoneemin, sanokaamme {N}. Tällöin illatiivin päätteen moríeemiasuksi saadaan {-hVN -VN -seeN -siiN}, joka on välial-lomorfien joukko. Väliallomorfi on morfia abstraktisempi, koska se sisältää morfofoneemeja, mutta homogeenista morfeemiasua konkreettisempi, koska luetellaan redusoimattomia (väliallomorfi)vaihtoehtoja. Reaalistumissäännöt ilmoittavat {V}:n toteutuvan edeltävän vokaalin kaltaisena ja {N}:n olevan 0 (eli katoavan) possessiivisuffiksien edessä, mutta muuten toteutuvan fonee-mina /n/. Tämä on prosessimorfologiaa (ks. 4.3.5). Sellainen kuvaus ei tunnu valaisevalta, joka foneemitasolla luettelisi kaikki illatiivin 36 morfia. Morfofoneemi on siis hyódyllinen abstraktio. 4.3.3. Leksikaalisesti määräytyvät allomorfit Allomorfisten vaihteluiden kolmas, édellisiä harvinaisempi tyyppi koskee tapauksia, joissa allomorfi esiintyy tiettyjen (yleensä harvojen) lekseemien yhteydessä. Engl, monikon päätteistä /-ren/ esiintyy vain sanan chilď\aps\' yhteydessä, ja /-en/ vain sanan ox 'härkä' yhteydessä. Tällaiset allomorfit ovat klassisia "poikkeuksia", tarkemmin sanottuna yhden tapauksen sääntöjä. Leksikaalisesti määräytyvän allomorfin esiinty-misehtoja ei voi kuvata yleisen fonologisen kontekstin (fonologinen määräy-tyminen) eikä kokonaisen morfeemiluokan tai jonkin ympäristössä esiintyvän kieliopillisen kategorian mukaan (kieliopillinen määräytyminen). 4.3.4. Suppleetio Morfien luokittelun erikoistapauksia on suppleetio. Semanttisesti yhteen kuuluvat ja täydennysjakautumassa olevat morfit ovat ulkomuodoltaan täy-sin erilaiset. Suppletiivisessa suhteessa ovat suomen monikon päätteet -ř ja -/- {talo+t - talo+i+ssa), OLLA-verbin morfi liene^ suhteessa muihin vartalomorfeihin (ol+la - ole+n - ol+i+n - liene+e), HYVÄ-adjektiivin vartalot {hyvä - pare+mpi - paras), engl. GO-verbin vartalot {go 'mennä'- went 'meni') ja ruotsin LITEN-adjektiivin vartalot {Uten 'pieni' - mindre 'pienempi' -minst 'pienin'). Suppletiivisten allomorfien suhdetta morfeemitasolla ei voi kuvata muuten kuin luettelemalla vaihtoehdot. Päätteiden ja vastaavien kohdalla turvaudutaan usein asianomaisen morfologisen piirteen käyttöön. Piirre MONIKKO voi siten edustaa suomen monikon allomorfeja -/ja -/-. Sama-ten suomen illatiivin kolme (sinänsäjo morfofoneemista) väliallomorfia-WV, -hVN, -see/Vja -siiN voidaan yhdistää vain morfologisen piirteen ILLATIIVI avulla. 4.3.5. IA-morfoiogia ja IP-morfologia Morfologian kuvaustapaa, joka johtaa allomorfit abstraktisemmista rep-resentaatioista, tai muista allomorfeista, sanotaan prosessimorfologiaksi (engl. Item-and-Process Morphology, lyhennettynä IP). Tällainen on erityi- 90 sesti generatiivisen fonologian kanta (Chomsky & Halle 1968). Edellä annetut saksan sananloppuisia klusiileja sekä suomen vokaalisointua ja illatiivin päätettä koskevat kuvaukset ovat prosessimorfologisia. Prosessimorfologian vastakohta on IA-morfologia (engl. Item-and-Arrangement). Tämä ei ota kantaa morfeemien abstraktiotason ongelmiin, vaan ääritapauksessa se luettelee allomorfit ("items") distribuutioineen ("arrangements"). IA-morfologian mukainen kuvaus saksan klusiilien sointi-vaihteluista on toteamus, että soinnittomat allomorfit esiintyvät sanan abso-luuttisessa lopussa, muissa yhteyksissä soinnilliset. IP-morfologia tuo ku-vaukseen suuntaisuuden. Toiset edustumat ovat "perustavia" tai "ensisi-jaisia", toiset taas näistä johdettuja. Perustavia representaatioita sanotaan erityisesti generatiivisessa fonologiassa leksikaalisiksi edustumiksi. 4.4. Morfeemien luokittelu 4.4.1. Morfeemiluokat Morfeemeja voi keskinäisesti vertaillen luokitella distribuution kannalta vapaisiin ja sidonnaisiin, merkityksen kannalta leksikaalisiin ja kieliopillisiin. Morfologisten ja syntaktisten tehtäviensä perusteella taas sidonnaiset morfeemit ovat jaettavissa mm. taivutuspäätteisiin ja johtimiin, vapaat morfeemit taas sanaluokkiin. Morfeemiluokalla tarkoitetaan morfeemien joukkoa, jonka jäsenet joidenkin ominaisuuksiensa osalta käyttäytyvät samalla tavalla. Suomen substantiivit (juntti, rakkaus, kompastuminen ym.) omaavat tiettyjä yhteisiä ominaisuuksia, mm. taipumisen luvussa ja sijassa, joka oikeuttaa pitämään niitä morfeemiluokkana. Sellaiset päätteet kuin inessiivi -ssA, elatiivi -stA, allatiivi -He ja kymmenkunta muuta omaavat saman-laisen distribuution suhteessa vartaloon sekä luvun ja omistusliitteen päät-teisiin. Ne esiintyvät vartalon ja luvun osoittimen jäljessä, mutta ennen omistusliitteitä: auto+i+ssa+ni, auto+i+sta+ni, auto+i+lle+ni. Näin voidaan motivoida morfeemiluokka "sijat" suomen kieliopin kuvaukseen. 4.4.2. Vapaat ja sidonnaiset morfeemit Distribuutioltaan morfeemit voidaan jakaa vapaisiin ja sidonnaisiin. Vapaa morfeemi voi jonkin allomorfinsa hahmossa esiintyä itsenäisenä sananmuo-tona, ilman että siihen pakollisesti liittyy muita morfologisia aineksia: pu-nainen, tuoli, se, syö, alia, erittäin, hyvin, ja, kun, hei. Distributionaalisen "vapauden" käsite on ongelmallinen, kuten edellä todettiin sananmuotojen käsittelyn yhteydessä. Esim. morfeemit erittäin, kun, ja edellyttävät muita sanoja lauseeseen: erittäin ruma; Liisa valvoi, kun Kalte nukkui; Liisa ja Kalte nukahtivat. Niiden syntaktinen vapaus on siis kiistanalainen. Morfologi-sesti nekin ovat kuitenkin yksimorfeemisia. Morfeemi joka yleensä on vapaa, voi esiintyä joskus kompleksisissa leksikaalistuneissa sanoissa, joissa se ei ole vapaa, kuten engl, some+one, every+one. Morfeemin vapauden 91 osalta on kysymys potentiaalisesta kyvystä joskus esiintyä itsenäisenä. Sidonnainen morfeemi esiintyy muihin morfeemeihin tai sanoihin pakollisesti liittyneenä, ei koskaan itsenäisenä sananmuotona. Sidonnaisen morfeemin sisältävät sananmuodot ovat siis aina monimorfeemisia. Suomen sidonnaisia morfeemeja ovat epä-, ylä-, -He, -n, -ssA, -vAt, -Aise, -ni, -kin, vrt. epä+järjestys, ylä+puole+lle, hallitukse+n, talo+ssa, surv+aise+vai, serkku+ni+kin. Ruotsin kielen sidonnaisia morfeemeja ovat o-, -en, -s, -de, -aktig, -het, vrt. o+klok 'epäviisas', svin+aktig+het+en+s 'sikamaisuuden', hoppa+de 'hyppäsi'. Sidonnaisella morfeemilla tarkoitetaan usein vain segmentaalisia eli foneemeista tai kirjamista koostuvia morfeemeja. (Morfo-logian muita kuin segmentaalisia keinoja käsitellään jaksossa 4.4.4). Jään-nösmorfit kuten van- ja -jap sanoissa van+hurskas, snál+jäp ovat myös sidonnaisia morfeemeja. Eiväthän ne pysty koskaan esiintymään yksinään. Sidonnaisista morfeemeista käytetään myös termiä affiksi (pois luet-tuna jäännösmorfit). Affiksi liittyy yieensä vartaloon, kliittiset morfeemit kuitenkin sananmuotoon (ks. 4.4.7). Sananmuodossa surv+aise+vat jakso surv+aise toimii vartalona affiksille -vat, ja jakso (eli morfi) surv affiksille -aise-. Samassa sananmuodossa voi siis olla useita kerrosteisia vartaloita. Lekseemillä voi olla useita vartaloita morfofonologisten vaihteluiden takia, esim. KÄSI-Iekseemin puheena olleet viisi vartaloa (ks. 4.3.2). Vartalon käsite on keskeinen ei-kliittisten affiksien distribuution kuvauksessa. Affiksi -v^rkuuluu taivutuksen piiriin, toisin kuin affiksi -Aise-, joka johtimena on sananmuodostuselementti. Vartalon minimaalinen perusosa, joka edustaa lekseemiä, on juurimorfeemi: surv tapauksessa surv+aise+vat ja klok tapauksessa o+klok. "Minimaalinen" tarkoittaa, ettei jakso koostu pienem-mistä morfologisista osasista. Yhdyssanoissa esiintyvän affiksin vartalo koostuu useammasta vapaasta juurimorfeemista kuten rauta, tie ja asema sanassa rauta+tie+asema+lla. Termi kanta on kaksiselitteinen. Joko sillä tarkoitetaan jaksoa, johon ei-kliittinen affiksi liitty, eli edellä määriteltyä vartaloa, oli se Sitten minimaalinen juurimorfeemi tai morfologisesti kompleksisempi rakenne. Toisaalta kannalla tarkoitetaan pelkkää juurimorfeemia. 4.4.3. Sidonnaisten morfeemien tyypit Affikseja on kolmenlaisia sen mukaan, miten ne sijoittuvat suhteessa vartaloon. Kyseessä on positionaalinen eli paikkaan perustuva luokittelu. Vartalon etiset affiksit ovat prefiksejä, vartalon jälkeiset suffikseja ja vartalon sisäiset infiksejä. Latinassa esiintyy kymmenittäin prefiksejä, joilla muodostetaan uusia sanoja: ab+duc+ere 'viedä pois', ad+iung+ere 'sitoa yhteen', ante+ced+ere 'tulla ennen', circum+scrib+ere 'ilmaista kiertäen', de+duc+ere 'johtaa (josta-kin)', dis+trah+ere 'vetää eri suuntiin', ex+trah+ere 'vetää ulos t. pois', in+-ic+ere 'heittää sisään', inter+pon+ere 'sijoittaa väliin', post+pon+ere 'sijoittaa jälkeen, lykätä', pro+pell+ere 'työntää eteenpäin', re+pell+ere 'työntää taak- 92 sepäin', sub+scrib+ere 'allekirjoittaa', trans+mitt+ere 'lähettää (yli)'. Nämä ovat historiallisen kehityksen tai lainautumisen myötä edelleen eläviä sanan-muodostuskeinoja monissa muissakin kielissä. Taivutusprefiksejä esiintyy saksan verbintaivutuksen partisiippimuodois-sa: komm+en 'tulla' - kam 'tuli' - ge+komm+en 'tulluť. Partisiippimuoto koostuu oikeastaan kahdesta erillään olevasta, mutta toisiinsa kytköksissä olevasta sidonnaisesta morfeemista, prefiksistä ge- ja suffiksista -en. Tällaisesta yhdistelmästä käytetään joskus termiä circumfiksi. Selvä taivu-tusprefiksi esiintyy muinaiskreikan partisiippimuodoissa: leipö 'landen' -lé+loipa 'ölen lähtenyť. Viimeksi mainitun muodon prefiksi on osittain redup-likatiivinen. Prefiksi toistaa vartalon alkukonsonanttia. Suahilissa voi esiintyä useita taivutusprefiksejä ennen juurta, järjestyksessä subjektia osoittava prefiksi + tempus + juuri: ni+na+soma 'ölen lukemassa' (yks. 1. persoona + preesens + lukea), ni+li+soma 'luin' (imperfekti), ni+ta+soma "tulen luke-maan' (futuuri). Vartalon jälkeen sijoittuvat affiksit ovat suffikseja eii päätteitä. Edellä on annettu esimerkkejä sekä sananmuodostus- että taivutussuffikseista. Suffiksit ovat maailman kielissä paljon yleisempiä kuin prefiksit. On runsaas-ti kieliä, jotka käyttävät (lähes) pelkästään suffikseja (suomi, baski), mutta vain muutamia kieliä, joissa esiintyy pelkästään prefiksejä (mm. thai). Vas-taavasti puhutaan suffiksikielistä ja prefiksikielistä. Vartalon sisään sijoittuvat affiksit ovat infiksejä. Nämä ovat kielitypolo-gisesti harvinaisempia kuin prefiksit ja suffiksit. Kaliforniassa puhuttavassa jurokin kielessä substantiivien monikko muodostetaan infiksillä -ge-: sepo-lah 'kenttä' - se+ge+polah 'kentäť. Filippiinien tagalogissa verbit taipuvat infiksaalisesti: sulat'kirjoittaa' - s+um+ulat'kirjoitti' - s+in+ulat'o\\ kirjoitettu'. Suomessakin on lievästi infiksaalisia ilmiöitä: jokin - jo+n+kin - jo+ssa+kin. Infiksit tekevät kannat diskontinuatiivisiksi eli epäjatkuviksi, toisella taval-la kuin äsken puheena olleet circumfiksit. Infiksien erikoistapaus on seemi-läiskielten taivutus, missä sekä vartalo että affiksiaines ovat diskontinuatii-visia. Vartaloradikaalien sisään sijoittuvista vokaalihahmoista käytetään termin infiksi ohessa joskus myös termiä transfiksi (Bauer 1988, 24): kitäb 'kirja' - kutub 'kirjať. Affiksit voidaan ryhmittää distributionaalisesti määräytyviin morfeemi-luokkiin morfotaktisesti sen mukaan, miten ne esiintyvät sanarakenteen pääteryhmäasemissa. Ne suomen suffiksit, jotka esiintyvät substantiivivarta-lon ja mahdollisesti luvun jäljessä mutta ennen possessiivisuffiksia, kuuluvat sijojen distribuutioluokkaan (ks. 4.4.6). 4.4.4. Morfologiset prosessit Edellä morfien, allomorfien ja morfeemien ominaisuuksia on lähestytty toisaalta niiden tyypittelyn kannalta, toisaalta analyyttisesti "alhaalta ylös" eli rajauksen kannalta. Morfologisia ilmiöitä voidaan tarkastella myös IP-ana-lyysin hengessä prosessuaalisesti, jolloin pintarakenteen sananmuotoja * 93 johdetaan oletetuista perusmuodoista (kannoista) ja/tai merkitysyksiköjstä. Enemmän tai vähemmän agglutinatiivinen morfeemien liittäminen (affiksointi) kuten suomen käs+i+ssä+än on esimerkki morfologisesta pro-sessista. Elementit voivat fuusioitua eli sulautua yhteen, kuten ruotsin drog 'vetľ, suomen käsi+en 'monikon genetiivľ. Täydellinen fuusio edustaa ääri-päätä. Käytännössä hyvin yleistä on liittämisen yhteydessä tapahtuva osit-tainen fuusio eli vartalon ja/tai affiksin modifiointi. Suuri osa morfofonologi-sista vaihteluista voidaan nähdä morfologisten prosessien "sivutuotteina", vaikkapa suomen astevaihtelu kauppa - kaupa+n (vartalon klusiili mm. lyhenee genetiivin päätteen liittämisen yhteydessä) ja germaanisten kielten Umlaut (vokaalinmuutos) kuten ruotsin son 'poika' - sön+er ja saksan Hand ■käsľ - Händ+e (vartalovokaali tulee etiseksi monikon päätteen liittämisen yhteydessä). Reduplikaatio on liittämisen erikoistapaus. Reduplikaation yksinker-taisin muoto on vartalon täydellinen toisto kuten malaijin orang 'ihminen' -orang-orang 'ihmiseť, tai osittainen toisto kuten Uuden-Seelannin maorissa: maakuu 'kostea' - maakuu+kuu 'hyvin kostea'. Prosodinen muuntaminen painon tai sanatoonien avulla on sekin yleistä, mm. monissa Afrikán toonikielissä. Painon erilaisella sijainnilla erotetaan englannissa eri sanaluokkiin kuuluvia sanoja (ks. 2.3.2.2). Kon-gossa ja Zairessa puhuttavassa ngbakassa neljällä eri sanatoonilla ilmais-taan verbien tempuksia ja aspekteja, esim. wa (tasainen sävelkulku: 'puh-distaa') - wä (laskeva sävelkulku: 'puhdisti valmiiksi') - wá (nouseva sävelkulku: 'tulee puhdistamaan'). Joskus morfologisessa käytössä olevista suprasegmentaalisista keinoista puhutaan superfikseinä. Liittämisen vastakohta on lyhentäminen. Venäjän eräiden taivutusluok-kien substantiivien monikon genetiivi on perusmuotoa lyhyempi: yks. nom. oiKOJia tfkola] 'koulu' - mon. gen. ijikoji [fkol] 'koulujen'. 4.4.5. Morfologisten prosessien tehtävät Morfologisesti kompleksisia sananmuotoja syntyy monella tavalla. Sidonnai-silla morfeemeilia, prosodisella muuntamisellajne. on kaksi päätehtävää. Ne palvelevat syntaksin rakennesääntöjä, jotka voivat edellyttää lekseemeistä eri muotoja eri yhteyksiin: luke+a, lue+n, luk+isi+mme ym. Tässä tapauk-sessa puhutaan taivutuksesta. Lisäksi lekseemin eri taivutusmuodot autta-vat hahmottamaan kulloistenkin lauseiden rakennetta, ja usein myös sen ohessa ilmaisemaan merkityksiä. . . Morfologiset prosessit palvelevat myös kieliyhteisössä tarpeellisiksi koettujen merkityserottelujen ilmaisemista. Morfologisesti voidaan johtaa uusia lekseemejä: luke+a - lue+skel+la (frekventatiivinen johdos infinitiivi-muotoisena). Tällöin on kysymys sanaston merkitystarpeiden palvelemises-ta. 94 4.4.6. Morfotaksi Morfotaksilla tarkoitetaan morfeemiluokkien järjestystä sanassa ja tätä järjestystä sääteleviä rajoituksia, samaan tapaan kuin fonologiassa fonotak-silla tarkoitetaan foneemien keskinäisiä järjestysrajoituksia. Suomen substantiivien morfotaksin peruskaava on (PS = possessiivisuffiksit, LP = liitepar-tikkelit): KANTA JOHTIMET LUKU SUA PS LP talo talo n talo ni talo kin talo ssa si ko talo llinen talo Ills i Ha talo lis mais uude i Ita mme ko talo n joloqinen totuus on, etl ä johtime t sijaits evat lä herne taa kuin taivutuselementit. Suffiksikielissä perusjärjestys on siten kanta + johtimet + taivutussuffiksit, prefiksikielissä (kuten suahilissa) puolestaan taivutusprefiksit + johtimet + kanta (Greenberg 1966a). Bybee (1985) on analysoinut verbien morfologista typologiaa koskevaa aineistoa, jossa edustuneena oli viisikymmentä otannan avulla poimittua kieltä ympäri maapalloa. Bybee havaitsi seuraavantapaisia morfotaktisia universaaleja tai universaaleja tendenssejä kielissä, joissa on runsaan-puoleisesti taivutusta. Tendensseille (T) voi joskus löytyä poikkeuksia. Esimerkkeinä käytetään suomen sanoja, ja johtimina pidettyjä elementtejä-kin on tarvittaessa mukaná, kuten Bybeellä. (1) Aspektia eli teonlaatua ilmaisevat morfit ovat lähempänä kantaa kuin • tempuksen morfit (aj+el+i+n 'kontinuatiivinen impeiiekti'). (2) Aspektin morfit ovat lähempänä kantaa kuin moduksen morfit (aj+el+isi+n 'kontinuatiivinen konditionaalľ). (3) Aspektín morfit ovat lähempänä kantaa kuin persoonan morfit (aj+ele+n 'kontinuatiivinen preesensin 1. persoona'). (T) (4) Tempuksen morfit ovat lähempänä kantaa kuin persoonan morfit (ajo+i+n). (T) (5) Imperatiivin morfit ovat lähempänä kantaa kuin persoonan morfit (istu+kaa+mme). (T). (6) Luvun morfit ovat lähempänä kantaa (juurimorfeemia) kuin sijan morfit (talo+i+ssa) (T). Tiettyjen sidonnaisten morfeemien yhtäläinen morfotaktinen käyttäytyminen antaa perustan morfeemien distributionaaliselle luokittelulle. Samassa paikassa esiintyvät morfeemit kuuluvat samaan positioluokkaan, esim. sijat tai omistusliitteet. Usein tietyn positioluokan jäsenmorfeemit korreloivat 95 systemaattisesti tiettyjen syntaktisten ja semanttisten ominaisuuksien kans-sa. Sijat ilmaisevat perustavia syntaktisia suhteita, omistusliitteet omistajan, liitepartikkelit pragmaattisia seikkoja. Rajatapauksia on aina, kuten suomen monikon nominatiivi talo+t. Pääte -t on fuusion tulos eli edustaa sekä LUKUA (monikko) että SIJAA (nominatiivi). Se on portmanteaumorfi, joka samanaikaisesti kuuluu kahteen positioluokkaan, LUKU ja SUA. Positioluo-kat ovatkin selvimmin todettavissa agglutinatiivisen sanarakenteen omaavis-sa kielissä. Bybeen (1985) tulosten mukaan taivutusmorfeemit (ks. 4.5.1) esiintyvät pääsääntöisesti sanarakenteessa perifeerisemmillä paikoilla kuin sananjoh-tomorfit. Sanarakenteen morfotaktisilla äärilaidoilla esiintyvät kliittiset mor-feemit (ks. 4.4.7). Morfotaksi ja semantiikka korreloivat toistensa kanssa siten, että lähempänä sanan minimaalista juurta sijaitseva positioluokka on semanttisesti relevantimpi kuin laidemmalla sijaitseva positioluokka. Sanan-johdon johtimet vaikuttavat ratkaisevasti leksikaaliseen merkitykseen, koska ne synnyttävät uusia sanoja (lekseemejä). Taivutusilmiöt ovat syntaktisem-pia luonteeltaan (4.5.1), kliittiset morfeemit taas pragmaattisia (4.4.7). 4.4.7. Kliittiset morfeemit Taivutus- ja johtomorfeemeihin verrattuna kliittiset morfeemit liittyvät löy-hemmin kantaansa. Yleensä ne eivät yhdisty vartaloon, vaan taivutettuun sananmuotoon tai kokonaiseen lausekkeeseen. Tyypillisiä esimerkkejä kliittisistä morfeemeista eli kliiteistä ovat suomen liitepartikkelit kuten -kin, -hAn, -kO -pA {Men+i+kö hän+kin?), tai lat. -que 'ja': senatus popu-lus+que Romanus 'Rooman senaatti ja kansa'. Engl, morfeemi -s, jota yleensä pidetään genetiivin taivutuspäätteenä, on siinä mielessä kliittinen, että se voi liittyä lausekkeeseenkin, vrt. Jane's 'Janen' - the Queen of England's 'Englannin kuningattaren'. Kliittisten morfeemien tehtävät ovat verrattain epäsyntaktisia. Ne eivät ensisijaisesti osoita sanan suhdetta lauseen muihin sanoihin, vaan niillä saattaa olla vaikeasti kuvattavia pragmaattisia tehtäviä. Tällöin niitä käyte-tään puhujan käsitysten tai asenteiden ilmaisemiseen, taikka tilannekohtais-ten ilmöiden tähdentämiseen. Tämänkaltaisia tehtäviä on erityisesti sellaisil-la liitepartikkeleilla kuin suomen -kin, -hAn, -pA. Morfotaktisesti kliittiset morfeemit sijaitsevat sananmuodon äärilaidalla. Kliittiset morfeemit ovat sidonnaisia eli epäitsenäisiä, mutta silti enem-män sanan kaltaisia kuin vaikkapa taivutuspäätteet. Sanamaisuus käy ilmi sellaisista kliittisinä pidetyistä tapauksista kuin engl, kontraktiot eli supistu-mamuodot Ve (have), d (had), '// (will) ym.: I've seen her 'Ölen nähnyt häneť, /'// go 'Länden'. Näissä täysi muoto on jopa vaihtoehtoisena il-maisuna olemassa. Siksi kaikkia kliittisiä morieemeja ei aina pidetä affik-seina. 96 4.5. Taivutus 4.5.1. Taivutuksen käsite Taivutus on morfologisten keinojen käyttöä sananmuotojen, taivutusmuo-tojen muodostamiseksi lekseemistä. Taivutusmuodot ilmaisevat kieliopil-lisia suhteita, taivutetun sanan suhdetta lauseen muihin sanoihin, yleensä johonkin tiettyyn yhteen sanaan. Taivutusmuotoja voidaan tuottaa kaikilla edellä käsitellyillä morfologisilla prosesseilla. Kielen taivutuskategoriat koostuvat oppositiossa olevista morfosyn-taktisista piirteistä (ks. 1.3.2-3). Substantiivien taivutuskategoria LUKU kattaa morfosyntaktiset piirteet yksikkö (talo) ja monikko (talo+t, talo+i+ssä), taivutuskategoria SUA kattaa toistakymmentä sijaa (= morfosyntaktista piirrettä) kuten nominatiivin, genetiivin ja inessiivin, verbien taivutuskategoria MODUS kattaa morfosyntaktiset piirteet indikatiivi (tule+t; indikatiivi päättee-tön), konditionaali (tul+isi+f), imperatiivi (tule) ja potentiaali (tul+le+t), ruotsin substantiivien taivutuskategoria SPBSIES kattaa morfosyntaktiset piirteet määräinen (bil+en) jaepämääräinen (bil), ven. adjektiivien taivutuskategoria SUKU kattaa morfosyntaktiset piirteet maskuliini (krasn+yi 'pu-nainen+mask.'), feminiini (krasn+aja 'punainen+fem.') ja neutri (krasn+oje 'punainen+neu.'). Morfosyntaktisia piirteitä reaalistavat siis segmentaaliset tai suprasegmentaaliset morfeemit, viime kädessä niiden konkreettiset, puheen tai kirjoituksen virrassa esiintyvät allomorfit. Morfosyntaktisen kategorian piirteet ovat keskenään oppositiossa. Joskus on luontevaa puhua niistä opposition termeinä. Suomen yksikkö ja monikko ovat kategorian LUKU termejä. Morfosyntaktiset piirteet reaalistu-vat siis morfeina, yleensä ilmimorfeina kuten monikollinen talo+t, määräinen bil+en, ja neutrimuotoinen krasn+oje. Ne voivat reaalistua myös päätteettö-mänä eli nollamorfina kuten yksiköllinen talo taikka epämääräinen bil. Taivutusmorfit ovat morfosyntaktisten piirteittensä eksponentteja. Taivutus-môrfilla varustettu sananmuoto on lekseeminsä taivutusmuoto. Nollamorfil-linenkin sananmuoto kuten talo on lekseeminsä taivutusmuoto. Taivutuska-tegorian morfosyntaktisten piirteiden keskinäinen sukulaisuus käy ilmi siten, että niitä ilmaisevat morfit yleensä esiintyvät samassa morfotaktisessa positiossa (ks. 4.4.6). Sanaa taivutettaessa sen sanaluokka säilyy. Sana raha on substantiivi ja kuten myös sen taivutusmuodot raha+n, raha+an, raho+i+lla jne. Uusia sanoja johdettaessa vartalon sanaluokka saattaa sen sijaan muuttuakin. Substantiivista raha on johdettu adjektiivi raha+kas, verbi raha+sta+a ja substantiivi raha+ke. Verbien kohdalla taivutuksen käsite on vaikeaselkoisempi. Lekseemin SANO vartalo on sano-, ja sananmuoto sano+isi+n on taivutettu kahdessa verbin taivutuskategoriassa, MODUKSESSA (konditionaali) ja PER-SOONASSA (yks. 1. pers.). Nämä taivutusmuodot ovat edelleen tyypillisen verbimäisiä, ennen kaikkea siksi, että ne toimivat lauseen finiittisenä predi- ' 97 kaattina. Mutta verbien infinitiivit kuten sano+a (1. inf.) ja partisiipit kuten sano+tta+va (pass. 1. partisiippi) ovát paremminkin nominaalisia eli subs-tantiivin ja/tai adjektiivin kaltaisia. Ne taipuvat esim. sijoissa kuten sa-no+a+kse+ni (sija, possessiivisuffiksi) ja sano+tta+v+i+en (pass. 1. partis, mon. genetiivi). Edellisellä muodolla on paljolti substantiivin distribuutio (esim. objektina), jälkimmäinen muoto esiintyy tyypillisesti adjektiivin tavoin substantiivin etumääritteenä {sano+tta+v+i+en asio+i+den). Sama koskee useiden muiden kielten gerundi- (lat. amandum Yakastettava') ja gerundii-vimuotoja (lat. amandus 'rakastava'). Kaikki nämä verbien nominaalimuo-dot ovát sanaluokkien välimaastossa (V - N, V - A). Šaman lekseemin eri taivutusmuodot ovát tyypillisesti keskenään täy-dennysjakaumassa eli niitä ei yleensä voi samassa lauseympäristössä vaihtaa keskenään. Suomen lekseemin TALO yks. taivutusmuodoista tab, talo+n, talo+a, talo+ssa,... vain tato on mahdollinen viivan kohdalla lauseessa (1), talo+ssa lauseessa (2) ja talo+n lauseessa (3). (1) ___maksoi satoja tuhansia markkoja. (2) Kalle asuu vanhassa___. (3) He hankkivat vanhoilla päivillään___. Taivutukselle on ominaista, että vartalolekseemin merkitys säilyy eri taivu-tusmuodoissa šamana. Äskeisessä TALO-Iekseemin muotosarjassa on aina kyse vartalon muuttumattomasta perusmerkityksestä 'talo'. 4.5.2. Tyypillisiä taivutuskategorioita Kielitypologisesti yleisimpiä taivutuskategorioita monissa kielissä ovat subs-tantiivien, adjektiivien, pronominien ja verbien kohdalla LUKU; substantii-vien, adjektiivien ja pronominien SUA eli KAASUS; adjektiivien SUKU ja KOMPARAATIO; substantiivien ja adjektiivien KLASSIFIKAATTORI (liittyy SUKUUN); sekä verbien PERSOONA, TEMPUS, MODUS, ASPEKTI ja PÄÄLUOKKA (eli DIATEESI, VERBIGENUS). Harvinaisempia ovat substantiivien TOPIIKKI ja useissa sanaluokissa ilmenevä KOHTELIAISUUS. Näistä keskeisimmät ovat substantiivien SUA ja verbien PERSOONA, joi-den varassa monien kielten lauseiden perusrakenne on. Tyypilliset taivutusmorfeemit ilmaisevat siis syntaktisia eli sanojen välisiä suhteita lauseessa. Taivutusmorfeemeilla merkitään usein lauseen funktionaaliset pääjäsenet, kuten suomen subjekti (= lauseen verbiin liittyvä primaarijäsen) nominatiivin sijalla ja objekti (= lauseen verbiin liittyvä sekun-daarijäsen) genetiivin sijalla sellaisessa lauseessa kuin Hallitus esitt+i ehdotukse+n. Ruotsin finiittinen predikaattiverbi (= yksinkertaisen lauseen keskus) merkitään preesensin päätteellä: Han piska+r en matta 'Hän tamp-paa mattoa'. Engl, genetiivi osoittaa mm. substantiivin määritesuhdetta, alisteisuutta toiselle substantiiville. Syntagmassa Jane's car 'Janen auto' sana Jane's on määrite, koska se on genetiivin sijassa. Monissa kielissä taivutusmorfeemeilla osoitetaan kongruenssia eli 98 syntaktista mukautumista. Näin osoitetaan erityisesti adjektiivien ja pronominien alistussuhde (määritesuhde) pääsanoihinsa nähden. Adjektiivit ja pronominit saattavat kongruoida eli taipua samoissa kategorioissa kuin pääsanakin. Suomen adjektiivit ja pronominit kongruoivat SIJASSA ja LU-VUSSA pääsanasubstantiivin kanssa: no+i+ssa vanho+i+ssa auto+i+ssa. Ruotsin adjektiivit kongruoivat SUVUN, SPESIEKSEN ja LUVUN osalta pääsanasubstantiivin kanssa: en storbil'\so auto' (SUKU = utrum, LUKU = yksikkö, SPESIES = epämääräinen), ett stor+t hus (neutri, yksikkö, epä-määräinen), det stor+a hus+et (neutri, yksikkö, määräinen), stor+a hus (neutri, monikko, epämääräinen), de stor+a hus+en (neutri, monikko, määräinen). Äskeinen adjektiivin pääte -a osoittaa, että taivutusmorfeemitkin voivat olla homonyymisiä eli monifunktioisia. Mm. bantukielissä KLASSIFIKAATTORI on sukua muistuttava taivu-tusilmiö. Suahilin substantiivit jakaantuvat yH kymmeneen semanttiseen luokkaan, joilla jokaisella on oma tunnuksensa, joka esiintyy prefiksinä sekä itse substantiivissa että substantiivin perässä sijaitsevassa adjektiiviattribuu-tissa: m+tu m+zuri'h\er\o mies' ("m+mies m+hieno"), n+yumba n+zuri'h\eno talo', /f/'+ŕu/c/'+ZL/r/'hienoasia', /«/+fe/ay+zuri'hienokuolema'. Klassifikaatto-rijärjestelmät saattavat eri kielissä perustua sellaisiin semanttisiin ominai-suuksiin kuin väri, koko, muoto, abstraktisuus, elollisuus ja siirrettävyys. Taivutusilmiöt eivät ole "itsehittoisen morfologisia". Paremminkin taivu-tus on syntaksin ja semantiikan palveluksessa. Sen takia taivutusilmiöitä käsitellään tarkemmin myös syntaksia ja semantiikkaa koskevissa luvuissa. 4.5.3. Taivutusjärjestelmät Kielen morfosyntaktiset KATEGORIAT morfosyntaktisine piirteineen muo-dostavat taivutusjärjestelmän. Ruotsin substantiivien taivutusjärjestelmä on neljän morfologisen kategorian varassa: LUKU, SIJA, SPESIES, SUKU. Sanojen M'auto' ja sviň 'sika' kohdalla taivutussysteemi toteutuu eli reaalis-tuu näin: SPESIES: EPÄMÄÄRÄINEN SUKU: UTRUM NEUTRUM LUKU: YKS MON YKS MON SUA: NOM bil bil+ar svin svin GEN bil+s bil+ar+s svin+s svin+s SPESIES: MÄÄRÄINEN SUKU: UTRUM NEUTRUM LUKU: YKS MON YKS MON SUA: NOM bil+en bil+ar+na svin+et svin+en GEN bil+en+s bil+ar+na+s svin+et+s svin+en+s Taivutusjärjestelmän sallimat lekseemien eri taivutusmuodot ovat eri kie-liopillisia sanoja. Nollamorfien "esiintyessä" kaksi taivutusmuotoa ei ulkoisel- 99 ta muodoltaan eroa toisistaan, kuten swn-sana osoittaa. Tällöin syntyy homonyymeja. Jono sviň on SW/V-lekseemin kaksi eri kieliopillista sanaa, yksikön ja monikon epämääräinen nominatiivi. 4.5.4. Taivutustyypit Saman sanaluokan sanat jakaantuvat usein alaryhmiin siten, että eri alaryh-millä on niille ominaiset päätteet, jotka eivät välttämättä esiinny muissa alaryhmissä. Eri alaryhmiin kuuluvilla lekseemeillä on siten (kokonaan tai osittain) eri eksponentit samaa morfosyntaktista piirrettä ilmaisemassa. Alaryhmälle tyypillinen affiksien sarja määrittelee tietyn taivutustyypin tai taivutusluokan. Substantiivien taivutusluokista puhutaan usein klassisten kielten esikuvien mukaisesti deklinaatioina ja verbien taivutusluokista konjugaatioina. Lat. substantiivien viisi deklinaatiota ovat tässä mielessä taivutustyyppejä. Lat. 1., 2. ja 3. deklinaation substantiivit taipuvat seuraa-vasti (viisi yleisintä sijaa ovat nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi ja ablatiivi, vokatiivia ei tässä oteta huomioon): 1. DEKLINAATIO YKS MON NOM terra terrae GEN terrae terrärum DAT terrae terrTs AKK terram terras ABL terra terns 2. DEKLINAATIO YKS MON servus servi servi servörum servô servis servum servos servô servis 3. DEKLINAATIO YKS MON labor laböres laböris labörum laböri laböribus labörem laböres laböre laböribus Vokaalin pituus osoitetaan ylisellä viivalla. Genetiivimuodot muodostuvat näissä deklinaatioissa eri tavoin sekä yksikössä että monikossa, datiivi- ja ablatiivimuodot yksikössä jne. Jokaisella taivutustyypillä on sille ominainen päätteiden joukko, päätekonfiguraatio. Usein taivutusluokalla on myös sille ominaiset vartalossa tapahtuvat morfofonologiset muutokset, jotka myötävai-kuttavat taivutusluokan identiteetin muodostumiseen. Suomen kielen substantiivien taivutuksessa voidaan myös eristää useita taivutusluokkia. Seuraavassa esimerkkiasetelmassa on vain muuta-mia keskeisiä sijoja eli yksikön nominatiivi, genetiivi, partitiivi ja illatiivi: TAIVUTUSTYYPPI 1 2 3 NOMINATIIVI talo kate maa GENETIIVI talo+n kattee+n maa+n PARTITIIVI talo+a kate+tta maa+ta ILLATIIVI talo+on kattee+seen maa+han Yks. partitiivi (tässä -a, -tta, -ta) ja illatiivi (tässä -on, -seen, -han) ovat leimallisesti erilaisia näissä kolmessa taivutustyypissä. Lisäksi tyyppi 2 sisältää sille tyypillisen vartaloklusiilin (p, f, k) morfofonologisen kvantiteetti-vaihtelun eli astevaihtelun genetiivissä ja illatiivissa. Taivutustyyppiin nro 3 kuuluvista sanoista yksikään ei ole astevaihtelun alainen. Useimmat suo- 100 men sijat ovat kuitenkin yhdenmuotoisia taivutustyyppiin katsomatta (ta-lo+ssa, kattee+ssa, maa+ssa jne.). Tässä kohden suomi eroaa latinasta, jonka sijapäätteet vaihtelevat monimuotoisemmin eri deklinaatioissa. Germaanisten kielten "heikot" ja "vahvat" verbit ovat verbien taivutustyyppejä. Ruotsin kielioppikuvauksessa erotetaan kolme heikkoa konjugaa-tiota ja yksi vahvojen verbien luokka, joka koostuu alatyypeistä (supiini vastaa suomen perfektin partisiippia: harkommit'on tullut): HEIKOT T-TYYPIT VAHVAT T-TYYPIT 1 2 3 4 5 INFINITIIVI sopa köpa tro skriva sjunga PREESENS sopa+r köp+er tro+r \ skriv+er sjung+er IMPERFEKTI sopa+de köp+te tro+dde skrev sjöng SUPIINI sopa+t köp+t tro+tt skriv+it sjung+it 1. heikko konjugaatio sisältää vaihtelemattoman vaVtalovokaalin -a (myös preesensissä) sekä imperfektin päätteen -deja supiinin päätteen -t. Tähän konjugaatioon kuuluu ruotsin verbien suuri enemmistö ja siihen sijoittuvat myös melkein poikkeuksetta uudet verbit kuten shoppa 'tehdä ostoksia', Mona 'kloonata', tepa 'teipata'. Tämä taivutustyyppi on siten produktii-vinen. 2. konjugaatiossa vartalovokaali ei esiinny imperfektissä eikä su-piinissa. Imperfektin päätteenä voi -fe:n ohella olla myös -de kuten böja 'taivuttaa' - böj+de (-de esiintyy soinnillisen, -te soinnittoman konsonantin jäljessä). Preesensissä päätteen vokaalina on -e-. 3. konjugaation verbit ovat yksitavuisia ja päättyvät pitkään pääpainolliseen vokaaliin, päätteinä ovat imperfektissä -dde ja supiinissa -tt. Vahvojen verbien erikoisominai-suuksina ovat imperfektin Ablaut ja fuusio sekä supiinin pääte -it. Ablautin vaihtelukaavassa voi olla kolmekin vaihtelevaa vokaalia: flyga 'lentää' - flog - flug+it. Pelkästä infinitiivivartalosta ja sen äänne- tai kirjoitusasusta käsin ei yleensä (heikkoa 3. konjugaatiota lukuun ottamatta) pystytä ennustamaan, mihin taivutusluokkaan verbi kuuluu. Siten verbeissä gunga 'keinua' ja sjunga 'laulaa' vartalovokaalia edeltää kummassakin tapauksessa suppea keskivokaali /«/ ja velaarinasaali /rj/, mutta gunga kuuluu 1. konjugaatioon, sjunga on vahva: gunga+de, sjöng. "Vahvuus" tarkoittaa täsmällisemmin sanottuna, että lekseemiin kuuluu muotoja, jotka ovat taivutuksen pääten-denssien vastaisia. 4.6. Morfologiset paradigmat 4.6.1. Taivutusparadigmat Kielen morfosyntaktiset piirteet määrittävät, mitä taivutusmuotoja eri sana-luokkien sanoilla voi olla. Näiden muotojen täydellinen sarja muodostaa tietyn lekseemin taivutusparadigman. Latinan substantiivien paradigmat ovat edellä kuvatun kaltaisia kuuden sijan ja kahden luvun varaan rakentu- 101 1943 via muotosarjoja. Suomen substantiivien taivutusparadigmat rakentuvat neljäntoista sijan ja kahden luvun varaan: YKSIKKO MONIKKO NOMINATIIVI käsi kädet GENETIIVI käden käsien PARTITIIVI kättä käsiä ESSIIVI kätenä käsinä TRANSLATIIVI kädeksi käsiksi ADESSIIVI kädellä käsillä ABLATIIVI kädeltä käsiltä ALLATIIVI kädelle käsille INESSIIVI kädessä käsissä ELATIIVI kädestä käsistä ILLATIIVI käteen käsi i n ABESSIIVI kädettä käsittä INSTRUKTIIVI käden käsin KOMITATIIVI käsineen käsineen Verbien taivutusparadigmat rakentuvat (kielen ominaisuuksista riippuen) ennen kaikkea pääluokan, tempuksen, moduksen, aspektin ja persoonan varaan. Nun substantiivien kuin verbienkin kohdalla on runsaamman morfo-logian omaavissa kielissä myös taivutusparadigman rajalla tai sen ulkopuo-lella olevia, affiksin sisältäviä muotoja. Tällaisia ovat suomen substantiivien omistusliitteet (-/?/, -si) ja erityi-sesti liitepartikkelit kuten -kin, -hAn, -pA. Verbeissä erilaiset partisiipit eivät ole tyypillisiä verbaalisia paradigmamuotoja {tule+va, tul+lut, tul+ta+va, tul+tu). Taivutusparadigman ulkopuolisille muodoille on tyypillistä mm. se, että ne eivät ilmaise selkeästi syntaktisia suhteita. Taivutusparadigman sananmuodot kuuluvat erityisen tiiviisti yhteen rakenteellisten tehtäviensä takia. Sanat, joilla on samanlaiset taivutusparadigmat, assosioituvat samanlaisuuden kautta toisiinsa ja muodostavat monijäsenisiä taivutustyyppejä, kuten suomen käsi, vesi, uusi, viisi, kuusi '&, joilla kaikilla on sellaiset samoilla vartaloilla ja morfofonologisilla vaihte-luilla muodostuvat taivutusmuodot kuin yks. gen. käde+n, yks. part, kät+tä, mon. ill. käs+i+in jne. Monissa sanoissa toistuvat päätesarjat ja vartalon morfofonologiset vaihtelut luovat taivutusparadigmoihin sisäistä tiiviyttä eli koheesiota. Paradigman käsitteellä on ollut merkittävä asema morfologian historias-sa. Paradigmaattisen morfologian (Word and Paradigm -Morphology, lyhennettynä WP) perusajatuksia on, että taivutusilmiöt kuvataan esittämällä malliparadigmoja tutkittavan kielen kaikista taivutustyypeistä, ja yksittäisiä sanoja kuvataan morfologisesti ilmoittamalia, mihin paradigmaan ne kuuluvat. Paradigmaattisen morfologian perusyksiköt ovat siten sananmuodot ja nimetyt taivutustyypit, sananmuotoja ei yleensä analysoida morfeista ja morfeemeista koostuviksi. Jos käsi-sanan taivutustyypille annetaan vaikka-pa nimi "27" (kuten Suomen kielen perussanakirjassä), sanojen vesi, uusi 102 jne. taivutusominaisuudet ovat kuvattavissa ilmoittamalia, että ne taipuvat tyypin 27 mukaisesti. Taivutusparadigman sananmuotojen lukumäärä voi eri kielissä vaihdella muutamastatuhansiin, sen mukaan kuinka runsaasti kielessäon taivutuska-tegorioita. Suomen substantiiveilla on noin 150 eri paradigmamuotoa, Jos mukaan lasketaan kaikki sijan, luvun ja possessiivin yhdistelmät (auto, auto+ssa, auto+i+ssa+an jne.). Lisäksi suomen substantiivilla on noin 1 500 eri, paradigman ulkoista muotoa, joissa esiintyy liitepartikkeli {auto+pa, auto+ssa+kin, auto+i+ssa+an+han jne.). 4.6.2. Paradigman aukot / Joskus sanalla ei ole täydeliistä sananmuotojen paradigmaa. Jotkin muodot voivat olla kielenvastaisia eivätkä esiinny ollenkaan. Tällöin kysymyksessä on defektiivinen taivutus. Puuttuvat muodot ovat paradigman aukkoja. Jos taivutusparadigmassa on aukkoja, niitä on yleensä symmetrisellä tavalla useita. Pluralia tantum -substantiiveilta kuten suomen hää+t, housu+t puuttuvat yksikölliset muodot, vrt. hää+t, hä+i+ssä, *hää (yhdyssanoissa kuitenkin hää+yö), *hää+ssä, ruotsin tillgäng+ar '(raha)varat', lat. comiti+a 'vaaliko-kous', engl, measle+s 'tuhkarokko'. Singularia tantum -substantiiveilta puuttuvat vastaavasti monikkomuodot: engl, dirt Mika', music 'musiikki', Thames Thames-joki'. Monikkomuotojen puuttumiseen on melko selvät semanttiset syyt, puheena olevia tarkoitteita ei reaalimaailmassa ole useam-pia taikka niitä ei voi luontevasti tarkastella monikollisina. Eräiltä adjektiiveil-ta puuttuvat vastaavista semanttis-pragmaattisista syistä vertailumuodot eli komparatiivi ja superlatiivi, esim. ruotsin död 'kuolluť, fyrkantig 'neliskul-mainen', /oc/c+/örsedd'lukollinen'. Oudolta tuntuville muodoille kuten fyr-kantig+are 'neliskulmaisempi' ei löydy luontevaa käyttöä, paitsi humoristi-sessa yms. kielenkäytössä. Kaikki verbit eivät taivu kaikissa kieliopillisissa persoonissa. Yksiper-soonaisiksi sanotaan verbejä, jotka taipuvat vain yhdessä persoonassa, yleensä yksikön kolmannessa: suomen sata+a, aivastutta+a, täyty+y, vrt. *sada+n, *aivastuta+n, *täydy+n. Satunnaisempia aukkoja taivutusparadigmassa ovat sellaiset kuin englannin eräiden modaaliverbien tiettyjen muoto-jen puuttuminen: may, *may+ed, *may+s (yks. 3. pers.). Edellä on puhuttu taivutusparadigmojen absoluuttisista aukoista. Ky-seiset oletetut taivutusmuodot ovat paitsi esiintymättömiä myös kielenvastaisia. Mutta esiintyvienkin sananmuotojen joukossa saattaa olla suuria eroja esiintymisyleisyydessä. Toiset taivutusmuodot ovat semanttisesti luontevampia ja siksi taajemmassa käytössä kuin toiset. Taajassa käytössä olevat muodot ovat paradigman ydinmuotoja. Engl, earth'maa' -substantiivin monikkomuodot ovat erittäin harvinaisia, mutta tree 'puu' -substantiivilla monikkomuodot ovat yleisempiä kuin yksik-kömuodot. Suomen substantiivien vesi, raha, kesä yleisimmät muodot ovat 8 93840 '103 vede+ssä (yks. inessiivi), raha+a (yks. partitiivi) ja kesä+llä (yks. adessiivi), varmaankin siksi, että vesi hahmottuu ihmiselle ensisijaisesti paikaksi jossa jotakin on, raha hahmottuu aineeksi ja kesä ajankohdaksi. Semanttiset tekijät vaikuttavat siis ratkaisevasti yksittäisten muotojen käyttöön. 4.7. Morfológ inen tunnusmerkkisyys ja luonnollisuus Tunnusmerkkisyys (engl, markedness) ja luonnollisuus ovat morfologias-sa käsitteellisesti jokseenkin käänteisessä suhteessa ioisiinsa: mikä on luonnollista, on tunnusmerkitöntä, ja mikä ei ole optimaalisen luonnollista, on tunnusmerkkistä. Perusajatukset ovat samantyyppisiä kuin fonologiassa-kin (ks. 3.9). Tunnusmerkkisyyden teorian kehittely fonologiassa ja morfolo-giassa alkoi jo 1930-luvulla (mm. Roman Jakobson 1968 [1941]). Syste-maattisesti tätä morfologisten oppositioiden tulkintatapaa ovat 1970-luvulla ja myöhemmin kehittäneet Dressler (mm. 1985), Mayerthaler (erityisesti 1981) ja Wurzel (erityisesti 1984). Keskeistä on morfologisten oppositioiden tarkasteleminen. Morfolo-ginen kategória muodostaa opposition, jossa opposition termeinä (jäseninä) ovat morfosyntaktiset piirteet ja erityisesti näitä toteuttavat morfeemit, viime kädessä yksittäiset morfit. Oppositiot voivat olla joko binaarisia (kaksija-koisia) kuten suomen LUVUN oppositio yksikön ja monikon välillä, taikka monijäsenisiä, kuten suomen MODUKSEN oppositio indikatiivin, imperatii-vin, konditionaalin ja potentiaalin välillä (tule+e, tul+ko+on, tul+isi, tul+le+e). Kun oppositioiden termejä analysoidaan niitä toteuttavien morfien fono-logisen rakenteen kannalta, havaitaan yleensä, että jokin termi on raken-teellisesti yksinkertaisempi (usein segmentaalisesti lyhyempi) kuin saman Opposition muiden termien morfihahmot. Tämä näkyy selvästi seuraavista (hivenen pelkistetyistä) suomen moriologisista oppositioista: KATEGORIA PIIRTEET MORFI(T) ESIMERKKI LUKU yksikkö - talo monikko t, i,j talo+t SUA nominatiivi talo genetiivi n talo+n inessiivi ssA talo+ssa VERTAILU positiivi - paksu komparatiivi mpi paksu+mpi superlatiivi in paksu+in TEMPUS preesens - sano+o imperfekti i sano+i MODUS indikatiivi - sano+o konditionaali isi sano+isi potentiaali ne, le, re, se sano+ne+e imperatiivi kAA, kO sano+ko+on PERSOONA yksikön 1. n sano+n yksikön 2. t sano+t yksikön 3. V (vokaali) sano+o 104 monikon 1. mme sano+mme monikon 2. tte sano+tte monikon 3. vAt sano+vat 4. An sano+ta+an Yksikön, nominatiivin, positiivin, preesensin, indikatiivin ja yksikön persoo-nien morfit ovat selvästi rakenteellisesti yksinkertaisempia kuin monikon, komparatiivin jne. morfit. Tämä konkreettinen rakenteellinen yksinkertaisem-muus on perusteluna väitteelle, että yksikkö, nominatiivi, positiivi, preesens, indikatiivi ja yksikön persoonat ovat oppositioidensa tunnusmerkittömiä jäseniä, ja vastaavasti monikko jne. oppositioidensa tunnusmerkkisiä jašenia. Käsite "tunnusmerkitön" tarkoittaa joskus kirjaimellisesti, ettei ole tunnusta (yksikkö, positiivi ym., oikeastaan nollamorfi). Keskeisintä tunnus-merkittömänä pidettävässä termissä on kuitenkin, että se on yksinkertaisempi kuin tunnusmerkkiset termit. Siksi voidaan hyvin väittää, että yksikön persoonapäätteet ovat tunnusmerkittömiä monikon päätteisiin verrattuna, vaikka yksikön päätteetkin reaalistuvat ilmimorfeina. Morfologisen tunnusmerkkisyysteorian ydinhavainto on se, että oppositioiden formaalisesti tunnusmerkittömät termit merkityssisällöltään ovat keskeisempiä, yksinkertaisempia, perustavampia, voisi sanoa jopa primitiivi-sempiä kuin tunnusmerkkisten termien merkitykset. Yksikkö (yksi) on siten kognitiivisesti "vähemmän" kuin monikko (kaksi tai useampia). Nominatii-viasuinen substantiivi vain nimeää olion, mutta inessiivillä -ssA varustettu substantiivi ilmoittaa lisäksi sijainnin luonteen. Preesens ilmaisee menemä-töntä (= nykyistä tai tulevaa) aikaa ja on siten lähempänä puhujaa kuin mennyttä aikaa ilmaiseva imperfekti. Indikatiivia käytetään, kun verbiin ilmaisema tekeminen nimetään, mutta konditionaali asettaa lisäksi ehdon tekemiselle, jne. Vallitsee siis korrelaatio "yksinkertaisen merkityksen" ja "yksinkertaisen muodon" välillä, josta käytetään termiä konstruktionaalinen ikonisuus tai diagrammaattisuus. Ikoni on kuvamainen merkki ja diagrammit ovat iko-nien alatyyppi. Morfologiset oppositiot ovat näin ollen koodaustavaltaan perustavien semanttisten suhteiden abstraktisia "kuvia". Semanttisesti yksinkertainen koodataan fonologisesti (suhteellisen) yksinkertaisena, semanttisesti mutkikkaampi koodataan myös fonologisesti mutkikkaampana. Luonnollinen morfológia yrittää siten esittää semioottis-kognitiivisia selityksiä morfologisen rakenteen eräille ominaisuuksille. Morfologisten oppositioiden tunnusmerkittömillä termeillä on muitakin kiinnostavia ominaisuuksia, joiden takia niitä voi pitää luonnollisina edellä määritellyllä tavalla. Kun oppositioiden tunnusmerkittömiä ja tunnusmerkkisiä jäseniä verrataan toisiinsa, voidaan yleensä todeta (aivan kuten vastaavasti fonologiassakin, ks. 3.9), että tunnusmerkittömät ilmiöt yleensä: esiintyvät useammissa kielissä; ovat yhdessä kielessä esiintymistaajuudeltaan ja morfosyntaktiselta jakautumaltaan yleisempiä; tos eivät ole yhtä alttiita kielenmuutoksille; syntyvät helpommin kielenmuutosten tuloksina; esiintyvät varhemmin lapsen kielenomaksumisessa ja ovat siten lapsille helpompia omaksua; eivät ole yhtä herkkiä kielen ja puheen häiriötiloille kuten afasialle. Perimmältään tunnusmerkittömien termien suosiminen heijastaa viestivän ihmisen tietynlaista "vaivan minimointia": perustavat ja taajassa käytössä olevat käsitteet ilmaistaan taloudellisesti. Luonnollisuuskonfliktejakin esiintyy kuten eräiden ven. substantiivien monikon genetiivissä, joka on lyhyempi kuin nominatiivi, kuten mesta 'paikka', jonka mon. gen. on mest. 4.8. Kielten morfologiset päätyypit 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä veljekset August Wilhelm ja Friedrich von Schlegel (k. 1845, 1829) sekä Wilhelm von Humboldt (1767-1835) jakoivat kielet (joita silloin ei seikkaperäisesti tunnettu empiirisesti montakaan) kolmeen morfologiseen päätyyppiin: isoloiviin, agglutinoiviin ja fuusioiviin. Isoloivassa kielessä ei ole sidonnaisia morfeemeja. Sanat ovat muut-tumattomia, "isoloituja" kokonaisuuksia. Kiina ja erityisesti Vietnam ovat tyyppiesimerkkejä. Sanojen taipumattomuus käy ilmi seuraavista vietnamin-kielisistä lauseista. Sana fô/'minä' on samanasuinen eri syntaktisissa funkti-oissa eli transitiivilauseen subjektina, epäsuorana objektina, refleksiivi-il-mauksessa ja omistusrakenteessa (lauseita seuraa sekä kirjaimellinen että idiomaattinen suomennos). Monikollisuutta ja mennyttä aikaa ei ilmaista päätteillä eikä tässä ajan adverbeillakaan, vaan merkitykset on pääteltävä puhetilanteesta käsin. (1) Tôi an cam. minä syö- appelsiini 'Söin appelsiineja.' (2) Ho cho tôi šách. he anta- minä kirja 'He antoivat minulle kirjoja.' (3) Tôi lám hai tôi. minä teke- vahinko minä 'Tein itselleni vahinkoa.' (4) läng tôi kylä minä 'minun kyläni' Isoloivassa kielessä lauseen sanojen väliset suhteet ilmenevät sanajärjes-tyksen, prosodisten keinojen sekä usein taipumattomien sanan veroisten partikkeleiden avulla. Tyypillisessä agglutinoivassa eli "vartaloita ja päätteitä yhteen liimaa-vassa" kielessä käytetään sidonnaisia morfeemeja, jotka normaalisti liittyvät muuttumattomaan sanavartaloon. Morfofonologisia vaihteluita ei siis ole. Positioluokkia voi sanan morfotaksissa olla useitakin. Samaa merkitystä 106 (tehtävää) vastaa järjestelmällisesti samanasuinen pääte. Turkkilaiset ja uralilaiset kielet mainitaan usein agglutinatiivisuudesta puhuttaessa. Turkki on prototyyppi: köpek 'koira' - köpek+ler+i'koirať ('koira' + monikko + akkusatiivi), yanlius [janliuf] 'virhe' - yanlws+lar+ujm+u/V\rheer\'\' (Virhe' + monikko + 1. pers. omistusliite + akkusatiivi). Suomikin mainitaan usein. Vartaloiden moninaiset morfofonologiset vaihtelut (käsi - käde+n -kät+tä jne.) eivät kuitenkaan edusta puhdasta agglutinatiivisuutta. Turkissa-kin on jonkin verran morfofonologisia vaihteluita, mm. vokaalisointu. Fuusioivassa tai "flekteeraavassa" kielessä on vartalonsisäisiä, merki-tykseen vaikuttavia äännevaihteluita, kuten germaanisten kielten vahvojerf verbien imperfektissä. Morfien segmentointi on hankalaa tai mahdotonta, tähän fuusio viittaakin. Samalla kieliopillisella merkityksellä voi olla useita ilmenemismuotoja, kuten lat. genetiivisija eri deklinaatioissa (terr+ae, serv+i, labör+is'pe.). Yksittäinen päätekin voi olla usean morfosyntaktisen piirteen fuusioituma. Lat. sanassa servus loppu -us ilmentää piirteitä yksikkö, nominatiivi ja maskuliini. Tähän kolmijakoon Pohjois-Amerikan intiaanikielten tutkijat ovat myö-hemmin lisänneet vielä polysynteettiset kielet, joita tyypillisesti ovat eskimo- eli inuitkielet sekä useat Pohjois-Amerikan alkuperäiskielet kuten kwakiutl ja seneca. Niissä on erityisen paljon sidonnaisia morfeemeja (sanassa jopa toistakymmentä), ja niiden merkitys on usein "runsaampi" kuin tavanomaisen taivutuspäätteen tai johtimen. Tästä johtuen polysynteettises-sä kielessä sanan ja lauseen ero ei ole ilmeinen. Seuraava esimerkki (For-tescue 1984) on grönlantia, kysymyksessä on lauseenveroinen "sana", jonka idiomaattinen merkitys on 'et kerta kaikkiaan voi uskotella olevasi kuulematta aina': (5) tusaa+nngit+su+usaar+tuaannar+sinnaa+nngi+vip+putit Morfeemien merkitys on tusaa 'kuule-', nngit 'kielto', su (partisiippi), usaar 'uskottele-', tuaannar'ámá, sinnaa 'voi-', nngi'kielto', vip 'todellakaan', putit (yksikön indikatiivin 2. persoona). Huomionarvoinen ilmiö tämäntyyppisessä kielessä on se, että muuten itsenäisiltä tuntuvat elementit kuin tuaannar 'aina' esiintyvät sananmuodon sisällä. Ilmiön nimi on inkorporaatio, kysymyksessä on leksikaalisten morfeemien yhdistäminen (erityisesti yhteydessä taivutukseen) ja se koskee tyypillisesti adverbiaaleja ja objekteja. Toinen esimerkki inkorporaatioteitse muodostuneesta sanasta (lausees-ta) tulee Pohjois-Amerikan irokeesiryhmään kuuluvasta senecasta. Sana (lause) ha+jek+othw+as merkitsee 'hän polttaa tupakkaa jatkuvasti'. Objekti jek 'tupakka' on inkorporoitu, morfotaktisesti se sijaitsee yksikön 3. per-soonan maskuliinisen prefiksin ha ja verbivartalon othw välissä. Suffiksi as osoittaa kontinuatiivista aspektia, 'jatkuvasti'. Kielten klassinen morfologis-typologinen nelijako isoloiviksi, agglu-tinoiviksi, fuusioiviksi ja polysynteettisiksi ei ole sellaisenaan enää käypä. Harva kieli kuuluu puhtaasti yhteen näistä tyypeistä. Suomessa on agglu- 107