i
Juhannus oli kolea ja sateinen. Istuimme kaikki keitti-ossá iltapáiváá. Pienet ketut pesivát kerrankin astioita. Vaimoni pani pasianssia raivatun poydán aáressá. Siná istuit ikkunan iuona. Vaiti. Koetin olla katselematta liiaksi vain sinua. Jotten olisi vaivannut sinua. Kai muidenkin táhden. Puhuimme rakkaudesta. Seuraleik-kiá. Tai mina kai sen láhinná aloitin. Huvittaakseni sinua. Tai antaakseni sinun aavistaa itseáni.
»Rakkaus kaunistaa ihmeellisesti naista», sanoin. »Tiedán sen kokemuksesta. Rakastin kerran erastá tyt-toá. Sika on jo monta vuotta. Eiká šitá kauan kestá-nyt. Mutta hánkin ihastui, sokaistui. Jopa sanomaan ettei ymmártányt, miten oli voinut eiaá ennen minua. Totta vie, hán hullaantui sanomaan rakastavansa minua kuin jumalaa.»
»Ai, se oli se sinun lapsuudenystávási», huomauíti vaimoni ja latoi kortteja poydálle. »Ei, ei támákáán pasianssi mene. Palelen. Mika juhannus.»
»En kerro táta itserakkaudesta», váitin. »Páinvas-toin. Tiedán hyvin mitá olen.» Vaikka eihán se ollut totta. Mistápá tietáisin mitá olen. Koska koko ruumii-ni alkoi vavista vain náhdessáni juhannusaattona ulla-kon ikkunasta sinun tosiaan tulleen muiden mukaná. Tuntiessani šinut kaukaa muiden joukosta odottaes-sanne venettá joen toisella rannalla.
»Kerron támán vain esimerkkina», vakuutin. »Silla hán kaunistui silminnáhtávásti. Hánen silmánsá loisti-vat, hánen ihonsakin muuttui kirkkaaksi. Pelkásta rakkaudesta. Enká suinkaan epaile ettá hán tosissaan ja vilpittómásti rakasti minua. Mutta niin vain kávi ettá hán suunnilleen kuukauden kuluttua tuon kaiken sa-nottuaan oli jo naimisissa toisen miehen kanssa.»
»Muita», sanoit hámmástyneesti hengáhtaen. Rakastin hengáhdystási. Liikautin torjuvasti káttáni. Eihán sinun tarvinnut mitáan sanoa.
»Ei siiná ollut mitáán epáloogista, valhetta tai váa-
Koiranheisipuu 339
rin», puolustin. »Nähkääs, sita ennen hän ei ollut he-rättänyt mitään huomiota paikassa missä tyoskenteli. Totta kai hänellä oli saattajia. Kävi hän ulkona silloin tällôin, sen verran kaunis tyttô hän oli. Mutta rakkaus sai hänet säteilemään. Eras hänen esimiehistään huo-masi hänet. Silloin oli sota. Mies oli tyôlomalla, mutta saattoi saada komennuksen muualle minä päivänä ta-hansa. Kosi ja tahtoi heti naimisiin. Sodan aikana sel-lainen sujui äkkiä. Totta kai tyttô kaipasi avioliittoa niinkuin jokainen nainen. Hänen puolustuksekseen myônnän että hän vilpittômästi kysyi minulta neuvoa mitä tehdä.»
»Entä sinä», kysyit. Sateen takia alkoi jo varhain hämärtää. Katselin miten silmäteräsi laajenivat hämä-rän mukana, kunnes silmäsi näyttivät ihan mustilta. Hengästyin siitä.
»Minäkô», jatkoin vaikka minun oli vaikea puhua. »Sanoin tietysti: mene ihmeessä naimisiin, hyvä ystä-vä, kun kerran on tilaisuus. Johan se että kysyt, osoit-taa sinun jo sydämessäsi valinneen. Mutta ei tavata sitten enää. Ei ainakaan tällä tavoin. Niin sanoin. Ja tunsin itseni huojentuneeksi. Eihän siitä kaikesta mei-dän välillämme koskaan kuitenkaan olisi mitään tul-lut. Häiriôtä vain. Ikävyyksiä. Syyllisyyttä.*
Toinen pienistä ketuista ripusti pyyheliinan naulaan, huokasi helpotuksesta ja sanoi älykkäästi: »Sellaisia naiset ovat.»
»Ei», sanoin. »Sellaista on rakkaus.» Kurkkuani li-kisti, minun oli vaikea hengittää, en voinut katsoa sinuun.
Et sanonut mitään. Mutta jostakin unohtuneesta kohosi muisto mieleeni. Minun oli pakko vielä jatkaa: »Aina kun muistan häntä, muistan heisipuuta, koiran-heisipuuta.»
»Ne kasvavat huusin vieressä», huomautti joku kyl-lästyneenä. »Paskamarjapensaat. Takapiharakkautta.» Totta sekin oli.
Vaimoni pyyhkäisi kortit pôydältä ja nousi äkkiä. »Mennään ulos, tytôt», hän sanoi. »Ei siellä enää niin pahasti sada. Täällä sisällä tukehtuu.»
Nousit tottelevaisesti. Olithan ensimmäistä kertaa vieraanamme maalla. Ja viimeistä. Vaikka sita kai emme kumpikaan silloin arvanneet. Ujostelit vielä meiíä. Sinä. Koetit hymyillä ja pidätin: »Älä sinä me-
ne vielá.» Muille sanoin: »Menkáá te edeilá. Me tu-lemme perássá kun kerkiámme.»
Sade ulkona oli káynyt udunpehmeáksi. Keittiossá hámársi. Silmási olivat ihan mustat katsoessasi mimům. Mahdoit tosiaan pelátá minua. Mutta istuuduit tottelevaisesti jálleen.
»Et vain koskaan saa ajatella minusta ettá olen pa-ha ja kyynillinen», sanoin hiljaa. »Kerroin tuon, koska se juolahti mieleeni. Koska tahdoin kertoa sen. Sinul-lekin. Tai juuri sinulle. Sellaisia paáhánpistoja saa jos-kus. Mutta niin vain kavi. Totta se on. Mutta toisinkin sen tietysti voisi kertoa. Kauniimmin.»
Nousin, astuin hamárássá huoneessa lattian poikki poydán ááreen. Matka oli vuosien pituinen. Pelottavat askelet.
ístuuduin viereesi poydán ááreen. Lahelle sinua. Mutta tuoli jái valiimme.
»Toisinkin sen voisi kertoa», toistin. »Hán oli tosiaan lapsuudenystáváni. Mikáli viisitoistavuotiasta poikaa voi sanoa lapseksi. Olin nimittáin viidentoista. Ja han neljántoista. Kun ensi kerran tapasimme. Ja ihminen palaa aina takaisin ensimmáisiin rakkauksiinsa. Se on vanha sananlasku. Ja totta. Kun jotakin on jáányt va-jaaksi, sen on táytyttává joskus myóhemmin elámássá. Jos joutuu tapaamaan uudelleen. Ja on kypsynyt sii-hen. Tai vastaanottavainen juuri silloin.»
Hámársi hámártámistáán. Koleana juhannusiltana. Liikautit páátási. »Miksi sanoit sen monikossa», kysyit. »01et siis rakastanut niin monta kertaa.* Et sanonut sitá edes ivallisesti. Vaan kuin lapsi joka ihmette-lee.
»Entá siná», kiihdyin. »Miksi siná sellaista minulle sanot. Juuri siná. Et vielá kolmeakymmentá ja eronnut jo kaksi kertaa.»
Tahallani haavoitin sinua. Mutta sanoit vain: »Ei viitsitá puhua minusta.*
»Ihminen kypsyy rakkauksiensa mukana, jos on kypsyákseen*, sanoin. »Hyvá luoja, rakkaus sinánsá on vain váháinen ilon pisara keskellá epátoivon merta, jonka se luo ympárilleen. On kauheata rakastaa, koska aina tuottaa vain pahaa muille, vaikka ei tahtoisi.*
»Mitá siitá jos itseánsá vahingoittaa», yllyin. »Kársi-mykseni on omani. Syyllisyyteni on omani. Ihan mah-doton ihminen olen. Ihan lohduton. Mutta usko mi-
390 Koiranheisipuu
:
Koiranheisipuu 391
nua, koskaan en ole tuhonnut toisen ihmisen elämää.»
Pysähdyin miettimään, oliko se totta. »En ainakaan tahallani», lisäsin. Ja harkitsin vielä. »Paitsi tietysti vaimoni elämää», myönsin. »Ja omaani.»
Liikautin rajusti kättäni estääkseni sinua sanomasta mitään turhaa. »Älä käsitä tätäkään väärin», huomau-tin. »Totta kai meillä on onnellisia päiviä. Totta kai meillä yhä tulee olemaan onnellisia päiviä. Mutta ai-na, kaikessa, jokainen nainen sittenkin sisimmässään ajan mittaan kaipaa eniten turvallisuutta. Miten minä voisin antaa kenellekään turvallisuutta. Minä joka yhä uudestaan yllätän itsenikin.»
»Usko minua», pyysin ja aloin taas vavista. »Jos mi-nulla koskaan on ollut iloa, onnea tai menestystä, olen itse kuin ehdoin tahdoin tuhonnut sen. Lyönyt siruiksi kaiken. Se on kuin sairaus minussa. Sille en voi mitään. Siksi ei tosiaan kenenkään maksa kadehtia minua. Mutta tahallani, tahallani en koskaan ole tuhonnut toisen ihmisen elämää.»
Sen sanottuani hipaisin kädelläni kättäsi. Ruumiisi sävähti. Kohentauduit tuolillasi. Pääsi jäykistyi. Kas-vosikin jähmettyivät.
»Miten oudosti ihminen palaa ensimmäiseen rak-kauteensa», kiirehdin sanomaan. »Siitäkin lapsuuden-ystäväni voisi olla esimerkki. Niinkin sen voisi kertoa. Mutta kaiken voi kertoa myös vain esimerkkinä erotii-kasta. Miten nuoruuden ensimmäinen väkevä erootti-nen kokemus kahlehtii koko elämäksi, määrää erootti-sen suhtautumisen, hurman ja nautinnon rajat, sytty-misen ja laukeamisen. Niinkin sen voisi kertoa. Kau-niisti.»
Vaikenin hetkeksi. Sitten sanoin hiljaa: »Katsohan, hän on kuollut. Jo monta vuotta sitten. Mutta Jos nuo-ruutemme jälkeen en enää koskaan olisi kohdannut häntä, menisin kai kerran hautaan tietäen että jokin minussa on jäänyt ainaisesti tyydyttämättä.»
»Olenhan tyydyttämätön», huudahdin. »Kyllästymä-tön, pohjaton olen. En voi sille mitään. Vihannut olen itseäni sen tähden, halveksinut inhoon asti. Kunnes olen alkanut ymmärtää että kasvaakseen ihmisen sittenkin on pakko oppia tunnustamaan itsensä. En sano hyväksymään. Vain tunnustamaan.»
»Katkeruus on pahin myrkky», sanoin. »Jospa se syövyttäisi vain ihmisen itsensä, mutta ajan mittaan se
pakosta syovyttáa myos haněn ymparistonsa. Ei ihminen sille mitáan voi. Katkeruuden voi sulattaa rak-kaus. Vaikka vain váháksi aikaa. Vaikka vain aika ajoin. Totta vie, juuri ympáristóni saisi o!la kiitollisin, jos edes jonkin kerran olen kyennyt rakastamaan ja ra-kastamalla vapautumaan kauheasta itsestáni.»
Mutta kiirehdin peruuttamaan. »Ei, ei, en tahdo olla kyynillinen, koska sekáán ei ole totta. ítsekás olen, jaátavan itsekás olen sisimmassáni. Paras sinunkin on se tietaá ettet vain kuvittele liikoja minusta. Osaanhan mina puhua, osaan. Mutta sanat jáávat aina vain liki-arvoiksi. Ja useimmin merkitsee enemmán miten sa-noo, kuin mitá sanoo. Siksihan rakastavaiset kehittá-vat itselleen oman hupsun kielensa, jossa sanat ovat pelkkia salamerkkeja sellaisesta minka vain he kaksi tietávát.»
Muistin ja hymyilin pakosta. »Kerran ennen sotia mustina páivinani, no, niista kuulet toiste», kerroin, »tutustuin tenttuasteelle vajonneeseen pariskuntaan. Nainenkin oli liasta nihkea. Mutta olisitpa kuullut miehen kerran sanován hyvailevásti vaimolleen: Voi sinua, saatanan huoraa. Miten han sen sanoi, miehisen omistava hellyys áanessáán. Se oli hienoin rakkauden-tunnustus mita koskaan lienen kuullut.*
»Miten vastenmielista*, sanoit varahtáen.
»Ei. Kaunista», váitin.
»Miksi puhut minulle tuollaista», kysyit kuin armoa pyytaen.
En kajonnut sinuun. En uskaltanut. »Kai sen tie-dat», sanoin vain. »Ellet tieda, turha sanoa.»
Juuri silloin olisin voinut ottaa šinut syliini. Ja paas-tá helposti kaikesta. Tiesin sen. Siksi en yrittányt, vaikka kaikki minussa himoitsi suutasi ja sinua. Kaik-kea. Nousin. Tybnsin kateni takin sivutaskuihin.
»Mennaán», sanoin.
Juhannusillan kolea sade oli udunpehmea kuumissa kasvoissani. Máen juurelta, saunakamarin ikkunasta, paistoi valo iltaan ja tytot liikkuivat ikkunan takaná kuin valaistulla nayttamólla. Láhestyessámme kuulin heidan nauravan ja juttelevan innokkaasti. Rauhoi-tuin.
Juuri silloin, juuri silloin, kuulin linnun viheltelyn, joka vaihtui liverrykseksi ja muutti taas sávelta. Sau-nan rannassa, osmankáámeissá, lauloi satakieli. En us-
392 Koiranheisipuu
Koiranheisipuu 393
konut korviani.
»Satakieli», sanoin ihmettä mykistyen. Ja nuoruute-ni onni kuohahti minuun. Tämä ei enää voinut olla vain sattumaa. Yli vuosien, lävitse kuoleman lauloi satakieli osmankäämeissä mennyttä rakkautta uuden rakkauden kynnyksellä.
Seisoimme rinnakkain hämärässä, juhannusyön ky!-mässä sateen vihmassa. Aivan lähekkäin seisoimme mutta hipaisematta toisiamme. Satakieli vihelteli, li-versi, vaihtoi säveltä lakkaamatta, kyllästymättä. Ihan lähellä se lauloi, vain parin askelen päässä. Mutta har-maata lintua ei voinut erottaa hämärässä.
Saunakamarin ikkunasta lankesi elämän lämmin va-lo koleaan iltaan. »Kuollut rakastettuni», sanoin. »Mik-si palasit laulamaan minulle. Onko se merkki.»
Enkä tiedä miksi nun sanoin. Ei se ainakaan tees-kentelyä ollut. Nun hätkähdyttävän elävästi tunsin Marvin läheisyyden. Oli kuin hänen olemuksensa olisi harsomaisena levittäytynyt läpi todellisuuden maise-man ja täyttänyt yön, minutkin.
Sama tunne minulla oli monena iltana lähdettyäsi. Kun päivä oli laskenut ja yön kajastus sai vanhan talon punaiset seinät hohtamaan aavemaista valoa. Ja satakieli lauloi yö yöltä osmankäämeissä saunan ran-nassa.
Arkipäivinä ajattelin monesti että etsisin käsiini Marvin muutamat kirjeet ja lukisin ne uudelleen. Tie-sin että ne olivat jossakin piilossa lukemattomien pa-pereitten joukossa. En ollut voinut hävittää niitä. Muutenkin olisi pitänyt järjestellä papereita ja vanho-ja kirjeitä. Mutta se jäi. Pitkiksi ajoiksi. Niinkuin aina elämän soluessa totunnaista uomaa. Eihän mitään to-dellista ollut tapahtunut. Vaikka tiesin että välilläm-me oli tapahtunut sanoitta, kosketuksetta verrattomas-ti enemmän kuin jos olisin maannut kanssasi. Sinulle-kin. Ei vain minulle. Rakkaus on sellaista. Niin. Sel-laista on rakkaus.
2
Kerran, paljon myöhemin, lepäsimme yhdessä vuotees-sa. Aurinko oli kulkenut ikkunan ohitse iltapäivään as-ti. Kuiskasit korvaani: »Voi rakkaani». Sanoja, sanoja vain.
Kysyin: »Miksi olet minulle kuin et koskaan ennen olisi ketään rakastanut. Tiedänhän jo kaiken sinusta. Tai en. En kaikkea tietenkään. Eihän kaikkea voi koskaan tietää toisesta ihmisestä. Mutta paljon tiedän, sellaistakin mitä ehkä et luule minun tietävän. Miksi silti olet minulle tällainen.»
Painoit sormesi suutani vasten. »Puhut aina niin paljon», sanoit. »Miksi puhua turhaan.»
»Ölen syntynyt leikkimään sanoilla», selitin. »Se on ammattini. Kutsumukseni, totta vie, vaikka en yleensä viitsi olla paskantärkeä. Mutta ehkä ei sitäkään. Tah-don vain päästä selville itsestäni. Sinustakin. Miksi siis.»
Ajattelit. Otsasikin meni ryppyyn. »En tiedä», sanoit. »Kai se on naurettavaa. Pilkkaisivat jos tietäisi-vät. Mutta ethän naura. Itsellänikin on tunne kuin en koskaan ennen olisi rakastanut. Kai minussa on jota-kin mitä kukaan muu ei koskaan ole pystynyt löytä-mään.»
No niin, enhän minä sinua ajattelukykysi takia rakastanut. Kurotin kädelläni pulloa vuoteen vierestä. Aurinko oli kulkenut ikkunan ohitse. Jääpalaset olivat sulaneet jäähdyttimessä. »Otatko», kysyin.
Ravistit vain päätäsi pieluksella. »En minäkään», sanoin. »En jaksa kohottaa pulloa. Se on vaarallista. Niin pitkälle en koskaan olisi luullut voivani mennä. Mutta olenhan monta kertaa sanonut että yllätän itse-nikin. No, sinä et ainakaan ajattele rakasta vanhaa Englantia.»
Katsoit kysyvästi minuun. Silmäsi olivat sinihar-maat. Kirkkaassa valossa silmäteräsi olivat jälleen su-pistuneet. Olit väsynyt. Kasvosi olivat paljaat. Minulle uskalsit näyttää paljaat kasvosi. Siitäkin tiesin että kai tosiaan rakastit minua. Omalla tavallasi. Luulottele matta turhia. Kerroin sen ikivanhan jutun. Englanti laisesta prinsessasta, joka naitiin saksaiaiseen ruhlinsi
394 Koiranheisipuu
Koiranheisipuu
kuttelevia kapineita, kun aloin heitä katsella. Voi, tuo-ta poikavuosien arkuutta. Se pakottaa sulkeutumaan kuoreensa. Tai lyo yli laitojen julkeaksi suulaudeksi. Kai ensimmäiseí suudelmani olivat vain pentujen kômpelôä leikkiä. Tunnustelua. Uteliaisuutta. En edes rakastanut ketään määrättyä tyttôä. Rakastin vain rakkautta. Mielessä kauhea arkuus ja epäily ettei ku-kaan koskaan voisi rakastaa minua. Olinhan niin pyo-reäposkinen. Lapsellinen.»
»Voi sinua», sanoit ja hyväilit kädellä niskaani sil-mät tummentuen.
»Älä» pyysin ja vedin niskani pois. »Vietin kesää siellä kauppalassa missä nummi oli lämmin iltaisin ja männyt korkeita ja kuparinvärisiä päivän laskiessa. Olin viidentoista ja kauhean yksin. Kävin toissä loman aikana. Joka aamu ennen seitsemää sivuutin maantiel-lä villaíehtaaseen vaeltavien naisten päättymättômän jonon. Tuhat tyttôä tuli minua vastaan joka aamu. Se oli eroottisen nälän paikkakunta. Kai tunsin sen itse tietämättä. Kai vaistosin sen, niinkuin aina liian her-kästi imen itseeni ilmankin ympäriltäni. No, en puhu heistä. Olihan minulla ystävä, tyttô, jota ujosti suute-lin. Mutta tavallaan se ei merkinnyt mitään. Hankin oli vain utelias. Ja suudelma, epäonnistuneinkin, oli minulle kuin olisin saanut hämmästyttävän lahjan. Eh-kä en ollutkaan aivan epämiellyttävä. Ehkä minusta-kin joku voisi pitää.»
»Voi sinua», sanoil jälleen ja kurotit lasiasi. Kaadoin hajamielisesíi. Muistoissani tunsin nummen pihkan-tuoksun. Tunsin pihan koiranheisipuun kitkeränkoste-an iltatuoksun. Joit. Ravistit hartioitasi.
»Pahaako», kysyin ja jatkoin »Se oli kuuma kesä. Maantie huokui lämpôä iltaisin. Maantiellä näin jos-kus Marvin. Hänen hiuksensa olivat vaaleat. Hán kä-veli aina leuka pystyssä. Hänellä oli suora vartalo ja pystyt tytôn rinnat. Hänen ihonsa oli kirkas. Hän ei ollut yhtä päivettynyt kuin muut tytôt sinä kesänä. Voi luoja, miten ihastunut olin häneen ennen kuin olin edes vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Joskus pal-jon myôhemmin hän myônsi huomanneensa että katse-lin häntä maantiellä. Hän oli pelännyt että puhutteli-sin häntä, koska hänen silloin olisi ollut pakko vain viskata niskaansa ja tiuskaista minulle. Hän ei olisi voinut muuta. Miten hän osasi viskata päätään, Mar-
vi. Itsetietoisesti, kuin ylpeana etta oli kaunis tytto. Vaikka ei se sita ollut. Han oli vahintaan yhta epavar-ma kuin mina. Arkuutta se vain oli, tuo tapa viskata niskaansa.*
»Hanen nimensa tiesin», kerroin. »Hanen kodistaan-kin jotakin, vaikka ei se mitaan merkinnyt. Suurim-man uskallukseni hetkena kavelin heidan pihansa la-vitse. Siella asui useita perheita. Piha oli hoitamaton. Portaiden vieressa kasvoi koiranhcisipuu. Nyhtaisin siita lehden ja hieroin sen rikki tunteakseni sormissani heisipuun lehden tuoksun. Oli kuin siten oiisin omista-nut jotakin hanesta, vaikka en viela edes tuntenut hanta.»
»Tietysti ystavani tunsi hanet», jatkoin. »Hehan ka-vivat samaa koulua, vaikka Marvi oli alemmalla luo-kalla. Lakkaamattomat kysymykseni arsyttivat ja sa-malla yllyttivat hanta. Et sina Marvista mitaan hyody, han kiusoitteli. Marvi on koppava. Ei han seurustele poikien kanssa. Mutta, niin. Kai jokainen nainen on sydamessaan parittaja. Tai ehka se oli vain kasvuian julmaa uteliaisuutta. Kerran han osuttautui kanssani maantiella Marvin eteen, pysahtyi juttelemaan, suh-tautui minuun omistavin elein ei ensin ollut tietavi-naan, mutta Marvin katsoessa suoraan minuun lopulta esitti minut handle. Marvi puristi valinpitamattomasti kattani tytonkadellaan. Hanen silmansa olivat tosiaan pelosta pyoreat silloin. Niinkuin kai minunkin. Enka kuolemakseni osannut sanoa hanelle yhtakaan jarjellis-ta sanaa. Niin se tilaisuus meni ohitse. Mutta olin ai-nakin tutustunut haneen. Minulla oli oikeus sen jal-keen nostaa lakkia. pysahtya ja puhutella hanta, jos vain uskaltaisin. Mutta iakinnostoon se jai. En tosiaan uskaltanut edes hymyilla hanelle. Ei hankaan hymyil-lyt. Kuolcmanvakavia olimme molemmat tervehties-samme toisiamme. Totta vie, han kalpeni vastatessaan jaykasti piiata nyokaten tervehdykseeni. Miten huvit-tavia mahdoimme olla. Viisitoistavuotias ja neljatois-tavuotias. Mutta hanen suora vartalonsa oli ikaa kehit-tyneempi. Ei, ei kai se sittenkaan ollut vain nauretta-vaa.»
»Nukutko», kysyin, »vai jaksatko kuunnella viela.* Hiuksesi hohtivat jarkyttavan pehmeina pieluksella. Kaulasi oli kapea. Ja paljaat kasvosi. Raotit silmiasi ja sanoit laimeasti: »Jatka vain.»
398 Koiranheisipuu
Koiranheisipuu 399
kuttelevia kapineita, kun aloin heitä katsella. Voi, tuo-ta poikavuosien arkuutta. Se pakottaa sulkeutumaan kuoreensa. Tai lyö yli laitojen julkeaksi suulaudeksi. Kai ensimmäiset suudelmani olivat vain pentujen kömpelöä leikkiä. Tunnustelua. Uteliaisuutta. En edes rakastanut ketään määrättyä tyttöä. Rakastin vain rakkautta. Mielessä kauhea arkuus ja epäily ettei ku-kaan koskaan voisi rakastaa minua. Olinhan nun pyö-reäposkinen. Lapsellinen.»
»Voi sinua», sanoit ja hyväilit kädellä niskaani sil-mät tummentuen.
»Älä» pyysin ja vedin niskani pois. »Vietin kesää siellä kauppalassa missä nummi oli lämmin iltaisin ja männyt korkeita ja kuparinvärisiä päivän laskiessa. Olin viidentoista ja kauhean yksin. Kävin töissä loman aikana. Joka aamu ennen seitsemää sivuutin maantiel-lä villatehtaaseen vaeltavien naisten päättymättömän jonon. Tuhat tyttöä tuli minua vastaan joka aamu. Se oli eroottisen nälän paikkakunta. Kai tunsin sen itse tietämättä. Kai vaistosin sen, niinkuin aina liian her-kästi imen itseeni ilmankin ympäriltäni. No, en puhu heistä. Olihan minulla ystävä, tyttö, jota ujosti suute-lin. Mutta tavallaan se ei merkinnyt mitään. Hänkin oli vain utelias. Ja suudelma, epäonnistuneinkin, oli minulle kuin olisin saanut hämmästyttävän lahjan. Eh-kä en ollutkaan aivan epämiellyttävä. Ehkä minusta-kin joku voisi pitää.»
»Voi sinua», sanoit jälleen ja kurotit lasiasi. Kaadoin hajamielisesti. Muistoissani tunsin nummen pihkan-tuoksun. Tunsin pihan koiranheisipuun kitkeränkoste-an iltatuoksun. Joit. Ravistit hartioitasi.
»Pahaako», kysyin ja jatkoin »Se oli kuuma kesä. Maantie huokui lämpöä iltaisin. Maantiellä näin jos-kus Marvin. Hänen hiuksensa olivat vaaleat. Hän kä-veli aina leuka pystyssä. Hänellä oli suora vartalo ja pystyt tytön rinnat. Hänen ihonsa oli kirkas. Hän ei ollut yhtä päivettynyt kuin muut tytöt sinä kesänä. Voi luoja, miten ihastunut olin häneen ennen kuin olin edes vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Joskus pal-jon myöhemmin hän myönsi huomanneensa että katse-lin häntä maantiellä. Hän oli pelännyt että puhutteli-sin häntä, koska hänen silloin olisi ollut pakko vain viskata niskaansa ja tiuskaista minulle. Hän ei olisi voinut muuta. Miten hän osasi viskata päätään, Mar-
vi. Itsetietoisesti, kuin ylpeana etta oii kaunis tytto. Vaikka ei se sita ollut. Han oli vahintaan yhta epavar-ma kuin mina. Arkuutta se vain oli, tuo tapa viskata niskaansa.»
»Hanen nimensa tiesin», kerroin. »Hanen kodistaan-kin jotakin, vaikka ei se mitaan merkinnyt. Suurim-man uskallukseni hetkena kavelin heidan pihansa la-vitse. Siella asui useita perheita. Piha oli hoitamaton. Portaiden vieressa kasvoi koiranheisipuu. Nyhtaisin siita lehden ja hieroin sen rikki tunteakseni sormissani heisipuun lehden tuoksun. Oli kuin siten olisin omista-nut jotakin hanesta, vaikka en viela edes tuntenut hanta.»
»Tietysti ystavani tunsi hanet», jatkoin. »Kehan ka-vivat samaa koulua, vaikka Marvi oli alemmalia luo-kalla. Lakkaamattomat kysymykseni arsyttivat ja sa-malla yllyttivat hanta. Et sina Marvista mitaan hyody, han kiusoitteli. Marvi on koppava. Ei han seurustele poikien kanssa. Mutta, niin. Kai jokainen nainen on sydamessaan parittaja. Tai ehka se oli vain kasvuian julmaa uteliaisuutta. Kerran han osuttautui kanssani maantiella Marvin eteen, pysahtyi juttelemaan, suh-tautui minuun omistavin elein ei ensin ollut tietavi-naan, mutta Marvin katsoessa suoraan minuun lopulta esitti minut hanelie. Marvi puristi valinpitamattomasti kattani tytonkadellaan. Hanen silmansa olivat tosiaan pelosta pyoreat silloin. Niinkuin kai minunkin. Enka kuolemakseni osannut sanoa hanelie yhtakaan jarjellis-ta sanaa. Niin se tilaisuus meni ohitse. Mutta olin ai-nakin tutustunut haneen. Minulla oli oikeus sen jal-keen nostaa lakkia, pysahtya ja puhutella hanta, jos vain uskaltaisin. Mutta lakinnostoon se jai. En tosiaan uskaltanut edes hymyilla hanelie. Ei hankaan hymyil-lyt. Kuolemanvakavia olimme molemmat tervehties-samme toisiamme. Totta vie, han kalpeni vastatessaan jaykasti paata nyokaten tervehdykseeni. Miten huvit-tavia mahdoimme olla. Viisitoistavuotias ja neljatois-tavuotias. Mutta hanen suora vartalonsa oli ikaa kehit-tyneempi. Ei, ei kai se sittenkaan ollut vain nauretta-vaa.»
»Nukutko», kysyin, »vai jaksatko kuunnella viela.» Hiuksesi hohtivat jarkyttavan pehmeina pieluksella. Kaulasi oli kapea. Ja paljaat kasvosi. Raotit silmiasi ja sanoit laimeasti: »Jatka vain.»
398 Koiranheisipuu
Koiranheisipuu 399
Itsellenihän kerroin enemmän kuin sinulie. »Kai tä-mä on pitkästyttävää», arvelin. »Mutta se kuuluu asi-aan tietääksesi jotakin minusta. Kesä siis alkoi olla lo-pussa. Jonakin pyhänä tuo rakennusmestari, jonka luo-na asuin ja joka oli ystävällinen minulle, otti minut mukaansa mennessään tarkastamaan isoa kunnan ra-kennusta. Siellä oli eräs tumma tyttö, iso tyttö minun rinnallani, yhdeksäntoistavuotias kuulin sitten. Hän jäi juttelemaan kanssani. Näytti minulle kaikenlaista pi-hassa ja sanoi sitten: Mennään metsään.»
»Ohoh», kiinnostuit ja kohottauduit kyynärpääsi va-raan vuoteessa. Minun oli pakko nauraa.
»Ei se ihan nun vaarallista ollut», kerroin. »Menim-me vain metsään ja siellä hän istahti mättäälle, huoka-si, oh, miten on kuuma, ja aukaisi puseronsa ylimmäi-set napit, vaikka se muutenkin oli melko avonainen pusero. Suutelin häntä ja hän kiersi lujasti käsivarten-sa ympärilleni ja suuteli minua ihan toisella tavoin kuin olin tottunut. Toisin sanoen, nun kuin täysikas-vuiset ihmiset suutelevat. Minusta se oli tärisyttävää ja vastenmielistä. En mitenkään himoinnut hänen märkää suutaan. Hän hymyili ja kohotti kömpelön kä-teni rinnalleen. Silloin älysin ja hämmentyen haparoin auki vielä kolmannen puseronnapin. Taas minulla oli tunne kuin olisin saanut suurenmoisen lahjan, vaikka jälkeenpäin ajatellen en edes pitänyt hänen rinnas-taan. Se oli aika iso ja pehmeä. Silti tunsin itseni nöy-rän kiitolliseksi että minulle saattoi tapahtua jotakin sellaista. Itse asiassa tämä sittenkin on aika nauretta-va juttu.»
»Entä sitten», kysyit. »Tekikö se iso tyttö pahaa sinulie.»
»Älä hupsuttele», torjuin. »Olisin varmasti pelästy-nyt nun että olisin juossut pakoon. Enhän osannut edes hyväillä häntä. Hänen silmänsä olivat hetken uni-set. Sitten hän haukotteli, napitti puseronsa ja sanoi: Meidän on palattava taloon, kello on varmaan paljon. Vaikka ei kello vielä nun paljon ollut. Ison tallin nur-kan luona hän ohimennen kysyi miten vanha olin. Sa-nottuani sen hän menetti lopullisesti kaiken mielen-kiintonsa minuun. Emmekä tavanneet sen jälkeen. Mutta muistelen aina lämpimästi häntä. Hänhän antoi minulle lahjan rikkaudestaan.»
»Vihaan sitä tyttöä», tiuskaisit.
400 Koiranheisipuu
»Aivan turhaan», vakuutin. »Sehän ei merkinnyt mi-tään. Se oli vain oppia, kallisarvoista kokemusta. Viisi-toistavuotiaalle. Aralle pojalle. Marvia et kai sentään vihaa.»
»En tiedä», sanoit. »En tiedä vielä. Vihaan vain tuo-ta tutkijanintoasi, tuota kylmäveristä uteliaisuutta si-nussa. Miten voi sellaista tehdä ellei välitä toisesta.»
»Älä ole lapsellinen, rakkaani», vastustin. »On mie-hiä, jotka koskaan elämässään eivät pääse tuota astet-ta pitemmälle. Tarkoitan, he vain oppivat makaamaan naisen kanssa. Siinä kaikki. Ehkä he ovat tyytyväisiä. Himon he kyllä tuntevat, hellyyttä eivät. Kauneutta eivät. Sellaista voi tehdä. Tietysti. Itsekin olen tehnyt. Miksi sitä kieltäisin. Oppia kaikki. Mutta ei enempää. Sellainen oppi vie vain sydämen kuolemaan. Sydämen kuolema on kauheinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Paatumus. Minusta. Nun. Jonkun toisen mielestä se voi olla onni.»
»Onni», toistin, »eihän sellaista ole. Ovat vain nou-sut ja laskut, huiput ja aallonpohjat, meren ääretön vyöryntä. Ilo on. Hurmiokin on. Vaikka sen ostaisi val-heitten ja epätoivon hintaan. Mutta onnea ei ole. On-nea ei ole. Úsko se, rakkaani.»
Nun sain taas kyynelet silmiisi, vaikka en sitä tar-koittanut, en tosiaan sitä tarkoittanut. Suutelin paljai-ta kasvojasi, läheisyyttäsi suutelin. »Älä», pyysit vuo-rostasi, »en voi, en enää, älä.»
»Tosiaan, aurinko on jo kulkenut ikkunan ohitse», sanoin. »Mutta kerron loppuun, koska aloitin. Koske-tuksestahan minun piti kertoa. Katsohan, kokemukse-ni antoi minulle rohkeutta. Seuraavan kerran nähdes-säni Marvin maantiellä pysähdyin juttelemaan. Hy-myilinkin hänelle. Melkein vaivattomasti. Pyysin häntä iltamiin kanssani. Hän keikautti päätään, empi. Mutta lupasi tulla. Odotin häntä pihassa koiranheisi-puun luona. Älä kyllästy, rakkaani. Lupaan etten ker-ro mitään iltamista. Tanssimme molemmat epävar-masti ja lähdimme pian pois. En vienyt häntä suoraan kotiin. Ohjasin askelemme ratapihan tuolle puolen, metsikköön. Hän seurasi minua. Oli kuutamo, tietysti.
Elokuun ilta. Ei, sitä paikkaakaan ei enää ole eikä metsikköä. Kaikki on muuttunut. Mutta silloin vielä metsikössä oli kaksi soikeaa kiviympyrää maassa merkkinä paikoista mihin saksalaiset olivat kapinan ai-
Koiranheisipuu 401
I
Saksalaiseí ehtivät ensiksi siíle paikkakunnalle. Hei-dän hautapaísaansa on vieläkin puistossa aseman takaná. Siinä on aika monta nimeä. Kunniaksi. Niin, pu-naisten unohtumattomaksi kunniaksi.»
»Taas sotkei», soimasit minua.
»Koska muistan kaiken liian selvästi», selitin. »Liian kirvelevän selvästi muistan yhä joka hetken. Silloinkin yritin puhella kaikenlaista joutavaa mitä koululaiset puhuvat keskenään. Koska pelkäsin niin hirveästi että hän suuttuisi. Enhän mistään hinnasta tahtonut louka-ta häntä. Mutta koko kesän olin häntä ikävöinyt. Sul-jin hänet arasti syliini. Ja vieläkin tunnen näissä käsi-varsissani, miten hän jähmettyi sylissäni, miten hänen selkänsä kävi kovaksi. Mutta hän ei vastustanut. Hän antoi minun suudella suutaan, armotonta tytönsuuta, joka tiesi suutelemisesta vielä vähemmän kuin minä. Kas, sitten joskus viidentoista vuoden kuluttua hän tunnusti minulle että olin ensimmäinen poika, jonka hän koskaan oli antanut suudella suutaan. Hänen yl-iään oli valkoinen hame. Ehkä se oli tehty rippikoulu-puvusta. En tiedä. Mutta minä, minä haparoin auki hänen pukunsa eikä hän vastustanut. Hän, lapsi, luuli sellaisen kuuluvan asiaan. Sain ujoon käteeni hänen valkoisen tytönrintansa. Se oli kauneinta mitä koskaan olin kokenut. En rohjennut edes suudella sitä, en roh-jennut edes liikauttaa kättäni. Peloissamme seisoimme siinä molemmat. Kädessäni oli kauneinta, kauneinta mitä maailmassa saattoi olla. Sitten hän äkkiä kavah-ti, tempautui irti ja kääntyi selin minuun korjaten pu-kuaan pää painuksissa. Kuutamo oli sokaisevan kirkas silmissäni. Rakkauteni oli sokaisevan kirkas minussa. Sinä hetkenä oli kuin mitään pahaa tai väärää ei koskaan voisi minulle tapahtua. Olin mielestäni kokenut kauneinta mitä ihminen voi kokea. Marvi, rakas Mar-vi, sanoin. Mutta hän pysyi selin ja hengitti nyyhkyt-tävästi. Silioin minä hupsu, joka aina pilaan kaiken, kumarruin ja otin maasta pienen kiven. Käsitäthän, vain keksiäkseni jotakin, voidakseni sanoa hänelle jo-takin. Kiersin hänen eteensä ja näytin kiveä kämme-nelläni. Marvi, tämän kiven otan muistoksi, sanoin, jotten koskaan unohtaisi tätä hetkeä. Silioin hän kerta kaikkiaan purskahti itkemään ja lähti juoksemaan tie-hensä. En uskaltanut äänekkäästi huutaa hänen nime-
ään. Kauppaiassa nukuttiin jo. Tapasin hänet vasta kotiportaiden luona koiranheisipuun juurella. Hän oli rauhoittunut. Hän viskasi päätään. Vihaan sinua, hän sanoi kasvot kuunvaiossa kalmankalpeina, nun intohi-moisen kiivaasü että kauhistuin. Vihaan sinua, hän sanoi, et koskaan enää saa puhutella minua. Äläkä yriiä tervehtiä minua. Jos tulet vastaan, käännän vain pääni pois. Silioin minulta meni ensimmäisen kerran maail-ma nurin naisen tähden. Sillä totta vie, en ymmärtä-nyt kerrassaan mitään miksi hän niin suuttui.»
»Voi sinua, poikaa», sanoit naisen viisaus äänessäsi. »Sinä siis tosissasi uskoit mitä hän sanoi.»
»Totta kai uskoin», kiivastuin vielä vuosikymmenien jälkeen. »Minähän olen luonteeltani tosikko. Virheeni-hän on että uskon mitä minulle sanotaan. Sinäkin jo tiedät, miten pelottavan helppo minua on haavoittaa. Mutta tuskin sinäkään arvaat mistä hän niin pahoitti mielensä. Ei se sitä ollut että koskin hänen rintaansa. Ei suinkaan. Kas, suudellessani häntä hän kai tunsi jotakin samaa kuin minä. Siksi häntä niin hirvittävästi loukkasi että minä muka tarvitsin kiven muistoksi jak-saakseni muistaa jotakin sellaista mitä hän ei voisi koskaan unohtaa. Ensimmäisen kerran hän oli voitta-nut arkuutensa ja ylpeytensä. Ensimmäisen kerran hän oli jähmettyen sallinut toisen koskea itseään. Kuin hänet olisi merkitty tulisella raudalla, hän kertoi tosi-kertomustapaan joskus vuosien kuluttua. Mutta minulle, minulle muka se oli vain ohimenevä kokemus, leik-ki tai huvi, jonka muistaakseni tarvitsin kiven taskuu-ni. Niin kokonaan väärin ihmiset voivat käsittää toisensa.»
»En voinut siis ymmärtää muuta kuin että aavista-mattani olin tehnyt jotakin pahaa tai häpeällistä hänelle», jatkoin. »Kauhean syylliseksi tunsin itseni. En-kä sittenkään katunut. Vaikka hän ei koskaan enää tahtoisi edes nähdä minua, tiesin etten ikinä voisi häntä unohtaa. Suloinen tunne viipyi yhä koko olemukses-sani kuin runon puhjetessa ihmisestä. Niin onnellinen olin ja niin onneton. Mutta kauneinta, kauneinta se oli mitä koin nuoruudessani. Ja eroottisena elämyksenä se oli minulle järkyttävämpi kuin mikään mitä joskus myöhemmin tapahtui. Siksi, rakas, kun ensimmäisen kerran suutelin sinua, se merkitsi minulle enemmän kuin olisin omistanut sinut. En tiennyt vielä. Niin.
402 Koiranheisipuu
Koiranheisipuu 403
----------^uuiju  JíllVlll,   A.UÍI Vtlllill^US-
sa koskin paljasta ihoasi ensimmaisen kerran. Ymmar-ráthán, se oli jotakin samaa, ennen kokematonta, rat-kaisevaa, samaa kuin tuo nuoruuteni ensimmáinen hy-vaily. Nyt se on merkinnyt minut, niinkuin Marvi minut kerran merkitsi. Joko kasitat miksi minun oli pak-ko kertoa.»
Katsoit minuun hymyilevin silmin ravistaen hitaasti kaunista páatási. »Voi sinua», sanoit, »sinun pitaa aina puhua niin paljon itsestáan selvista asioista. Sitá pait-si, ei se ollut vahinko, jos niin luulet. Minákin olen sentáan mina. Mutta nyt minun on nálká.»
»Ruokaa, aina ruokaa», valitin, »rakkaudessa on vai-valloisinta ettá táytyy riisuutua ja pukeutua niin mer-killisiná vuorokaudenaikoina. Mutta táytyyhán sinun saada ruokaa.»
Pukeuduimme. Veltosti nojatuolissa maaten, niska selkánojaa vasten, katselin miten valmistit kasvosi ja pyyhit iltapunan huuliisi. Miss Diorin tuoksu. Ja hope-ansinistá silmáluomiin. No, se siitá. Katsoen kuvasti-meen kohotit irvistáen yláhuultasi ja ihailit omia ham-paitasi. Kauniit, tasaiset, hohtavan valkoiset hampaat. Kuun sineá silmákulmissa mutta aurinko kasvoissaan. Sáteilevá olit.
Noustessasi láhteáksemme alas syomáán sanoin: »Kuule.»
Áannáhdit kysyvasti. »Kai tiedát ettá rakastan sinua aivan hirveásti», sanoin.
»Hupsu olet», syytit. Hipaisit kádellá poskeani. Me-nimme alas syomáán.
Kai ne olivat elámáni raskaimmat askelet, jotka veivát luoksesi. Tottahan sen tiesit. Raskaammat, paljon ras-kaammat kuin askelet, jotka pakottivat minut pois luotasi. Jos hymysi oli kirkas ja iloni mááráton kohda-tessamme, niin kaikesta oli maksettava. Ei minua ole luotu pettájáksi. Naiselle ehká sittenkin kaikki on paljon yícsinkertaisempaa. Myos kársimyksen tuottami-
nen muille.
Siksi tuli taas tuska ja levottomuus niin kuin niin monesti ennen. Uni pakeni ja makasin oisin ainoana seurana oman pááni hehkuva uuni. Eiká minulla ollut kotia maailmankaikkeuden kylmyydessá. Ajattelin ettá ihmishimolle maailmakin on liian pieni. Vain ahdas aitaus, jonka ylitse vilkuttavat kaukaiset táhdet. Myos aikaa ajattelin. Ja pakoa ajassa. Ajattelin uurteista játtiláispylvástá Barcelonan katedraalin kappelissa. Myos Sisilian Eryxvuorta ajattelin ja Afroditen kai-voa. Pienistá marmoripaloista soviteltua mosaiikkilat-tiaa, joka oli paljastunut normannien linnan rauniois-ta. Sen luona poltettiin niiden ruumiit, jotka saapuivat kaikista maista kuollakseen rakkauden tahden. Eryxin Afrodite oli Válimeren rikkain Afrodite. Hánen pihan-sa multa on yhá noen ja tuhan kerrostama.
Tállaista kaikkea ajattelin pááni hehkuessa uunin tavoin aamuoisin. Jonakin yoná levottomuus ajoi minut jalkeille. Liikuin varoen ollakseni heráttámáttá ke-táán. Tyopbytáni aáressá selailin kirjoja etsiakseni vuosisatoja sitten kuolleitten ihmisten kasvoja, jotka elávát yhá kankaassa, puussa tai kivessá. Ammoin kuolleitten ihmisten silmát katsoivat levottomina minuun. Heidán kasvonsa elivát yhá yhta levottomina ja kiihkeina kuin elámán páiviná.
Mutta vain kuvitelmaa on tietysti pako ajassa. Ei ihminen heráá menneisyyteen elávin silmin. Sinun táh-tesi vain olisin tahtonut uskoa paluun ja kuolematto-muuden. Tunteakseni silmási jálleen toisessa elámás-sá. Rakastaakseni sinua toisessa elamássá, koska támá elámá teki sen varkaudeksi. Páán hehkua, kiihtymys-ta, sairautta se vain oli, kuvitelmani. Pakoa sinusta.
Ei, vainajien elávát kasvot eivát minua lohdutta-neet. Hypistelin sormissani tuota vuosituhantista mar-morikuutiota, jonka olin poiminut Afroditen lattiasta. Silmiesi muisto, suusi muisto, jásentesi muisto poltti-vat minussa.
Ja ajattelin, miká kauhea lumous. Miksi minun oli kohdattava juuri šinut. Olinhan sentáán ollut kohtalai-sen onnellinen. Vai oma tyhjyyteniko vain pakotti minut lóytámáán šinut. Olisin uskonut pelottavaa lintua, joka ruskeita nuolenkárkiá selássaán saatteli minua puutarhassa pensaan luota toisen luokse syksyn viimei-sená páiváná.
404 Koiranheisipuu
Koiranheisipuu 405