puuttuu monesta sellaisesta kohdasta, Jossa niitä odottaisi näkevänsä, ja toisaalta myös ylimääräisiä pisteitä esiintyy. Pilkkujen asemesta Agricola on käyttänyt vinoviivaa, mutta ei nykyisten pilkkusääntöjen mukaises-ti, vaan pikemminkin rytmittämään tekstiä ja sen lukemista ääneen. Sulkeita hän on käyttänyt lisä- ja välihuomautusten erottamiseen. Lop-puviitteet, jos niitä esiintyy, on merkitty kirjain- tai kuvasymboleilla, ei koskaan numeroin. Abckiriassa viitteitä ei ole.
KlRJAINMERKKIEN JA LUKUTAVAN SUHTEESTA YLEISESTI
Nykyisessä suomen kielessä kirjoitus- ja äänneasun suhde on varsin yk-sinkertainen. Arkipuheessa on tapana sanoa, että suomea kirjoitetaan niin kuin sitä puhutaan. Suurin piirtein tilanne onkin se, että tietty kirjainmerkki vastaa johdonmukaisesti tiettyä äännettä, ja kaikkien sa-nojen oikean ääntämisen voi automaattisesti päätellä pelkän kirjoitus-asun perusteella. Tähän vaiheeseen on kuitenkin päästy vasta pitkällisen kehityksen kautta. Kun Mikael Agricola alkoi kirjoittaa suomea, hän joutui tarkkailemaan, noudattelemaan ja soveltamaan monia eri kirjoi-tusjärjestelmiä, eikä hän nähtävästi edes pyrkinyt sellaiseen systeemiin, Jossa äänteet ja kirjaimet olisivat johdonmukaisesti ja yksiselitteisesti vastanneet toisiaan. Niinpä Agricolan tekstejä ei voi eikä pidä lukea niin kuin niissä esiintyviä kirjainmerkkejä luettaisiin nykyään.
Agricolan käyttämien kirjainmerkkien ja kirjainryhmien yksityiskoh-taiset tulkintamahdollisuudet on esitelty Agricolan teosten vuonna 1987 ilmestyneen näköispainoksen selvennysosassa1 sivuilla 905—909. Samas-ta teoksesta sivuilta 909—927 löytyy myös joukko vaikeasti tulkittavien sanojen ja sananmuotojen selityksiä. Nämä ratkaisut ovat tiedeyhteisön piirissä yleisesti tunnettuja ja hyväksyttyjä, eikä niitä ole tarkoituksen-mukaista tässä yhteydessä toistaa. Myös toisaalla julkaistun, Agricolan teosten lukutapaa kuvaavan "Näin luetaan" -version teksti noudattaa pääpiirteissään näissä luetteloissa kuvattuja periaatteita.
66 *
' MAT IV. WSOY, Helsinki 1987.
Agricolan aikana ja todistettavasti vielä paljon myöhemminkin, 1800-luvulle asti, samaa suomenkielistä tekstiä on voitu lukea monella eri tavalla sen mukaan, mikä on ollut lukijan oma murretausta ja suomen kielen taito. Näin ollen ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa lukutapaa, vaan useissa kohdin teksti antaa mahdollisuuden moniin vaihtoehtoisiin lukutapoihin. Agricolan varioiva kirjoitustapa viittaa siihen, että samas-sakaan tekstissä "samaa" sanaa tai muotoa ei aina pyritty kirjoittamaan tai ääntämään samalla lailla, vaan vaihtelun katsottiin kuuluvan yhtä luonnollisena asiana sekä kirjoitettuun että puhuttuun kieleen. Esimer-kiksi sanan mailma Agricola kirjoittaa useimmiten lyhyellä vokaalilla, mutta varhaistuotannosta löytyy myös pitkävokaalinen maailma. Nyky-suomalaisessa puhekielessäkin esiintyvät molemmat vaihtoehdot. Myös monissa pääteaineksissa on tarjolla erilaisia vaihtoehtoja, esimerkiksi inessiivimuoto ta/o-sanasta voi olla yhtä hyvin talossa, talosa tai tabs.
Yksittäisten kirjainmerkkien lukemisesta ja ääntämisestä
Äänteiden kesto
Agricola ei kirjoittanut johdonmukaisesti lyhyitä äänteitä yhdellä kir-jainmerkillä ja pitkiä kahdella, vaan poikkeuksia on molempiin suun-tiin. Erityisen tavallista on se, että ensi tavua kauempana olevat vokaalit on merkitty lyhyiksi, vaikka ne olisivatkin ääntyneet pitkinä. Agricola ei myöskään kirjoittanut samaa sanaa tai sananmuotoa aina samalla tavalla, vaan epäjohdonmukaiselta näyttävää vaihtelua voi olla jopa yh-den virkkeen sisällä.
Koska Agricolan kielessä on murteisiin perustuvaa variaatiota, on mahdotonta tietää yksityiskohtaisesti, miten kirjoituksen ja puheen kestosuhteet todellisuudessa ovat vastanneet toisiaan. Joka tapauksessa nykylukijan on muistettava, ettei Agricola kirjoitusasuillaan välttämättä edes tavoitellut niitä muotoja, joita nykykirjakielessä käytetään. Esimerkiksi verbien monikon 1. ja 2. persoonan päätteissä ja näitä vastaavissa omistusliitteissä on nykyäänkin murteissa runsaasti variaatiota sekä konsonantin pituuden että vokaalin laadun suhteen. Monikon ensim-
mäisen persoonan muoto voi Agricolalla2 olla yhtä hyvin (me) tahdomma, tahdoma, tahdomme, tabdome, tahdom tai tahdon, mutta esimerkiksi muo-dosta tabdome ei voi varmasti sanoa, onko päätteen konsonantti äännetty pitkänä vai lyhyenä. Etuvokaalisissa sanoissa tulee se lisäongelma, että e-merkki voidaan lukea sekä e:ksi että i:ksi. Kun siis Agricola kirjoittaa mewwi'-verbistä muodon meneme, tämä voidaan periaatteessa lukea meneme, menemme, menemä tai menemmä. Tällaisista syistä on usein mah-dotonta ratkaista, mitä murretta Agricolan käyttämä muoto edustaa.
Vastaavanlaista keston vaihtelua esiintyy monissa muissakin taivutus-ja johdinsuffikseissa sekä epäproduktiivisissa, leksikaalistuneissa taivutus-muodoissa. Näissä kohdin on aina muistettava murteiden variaatio, kun Agricolan kirjoituksista etsitään painovirheitä. Esimerkiksi sellaiset nyky-suomalaisesta virheellisiltä näyttävät muodot kuin armolinen, lähemäinen, hansa 'kanssa', kiini ja pääle ovat murteissa todella esiintyviä muotoja ja kuvastavat mitä ilmeisimmin Agricolan aikaista todellista ääntämystä.
Kestomerkinnän puutteellisuudesta saattaa koitua vaikeuksia myös muoto- ja lauseopillisissa tulkinnoissa. Koska pitkien vokaalien pituutta ei sanojen jälkitavuissa ole useinkaan merkitty, yhdellä kirjaimella on yleensä kirjoitettu myös vartalo- ja päätevokaalien yhtymistä assimilaa-tion kautta syntyneet pitkät vokaalit. Agricolan kielessä esiintyy run-saasti puhekielelle ominaista assimilaatiota etenkin partitiivimuodoissa, esimerkiksi lehtii, ruohoo 'lehtiä, ruohoa'. Assimiloituneita partitiiveja on kirjoitusasun perusteella usein mahdotonta erottaa nominatiivimuo-doista. Nämä monitulkintaiset muodot voi yrittää ratkaista kieliopilli-sesti alkutekstin tai tekstiyhteyden nojalla.
Klusiilit
Suomen kielen omaperäisissä sanoissa esiintyvät klusiilit k, p ja t voi-vat Agricolan kielessä esiintyä merkittyinä täysin samalla tavalla kuin
2 Muoto- ja lauseopilliset esimerkit on tässä artikkelissa selvyyden vuoksi kirjoitettu ääntämistä kuvaavalla tavalla eikä käyttäen Agricolan alkuperäistä ortografiaa. Dentaa-68 * lispirantic on merkitty d- ja palataalispirantit g-kirjaimella.
nykyäänkin. Usein kuitenkin fe:n merkkinä on takavokaalin edellä c (cala, cwsi 'kala, kuusľ) ja vain etuvokaalin edellä k (kesa) tai joskus harvemmin ki (kieuhe 'köyhä') tai ch (Percbele). Etuvokaalin edellä pelkkä c- on mahdo-ton paitsi lainasanoissa, joissa se saattaa tarkoittaa s- tai rs-ääntämystä (esim. ceremónia, paláci), mutta takavokaalin edellä esiintyvä k- ei ole mitenkään harvinainen. k- ja c-merkin työnjakoa kehitettiin kirjakielessä johdonmukaisemmaksi vasta Agricolan jälkeen.
Aivan omat konventionsa liittyvät fa-yhtymän ja few-jonon merkitse-miseen. Edellisen merkkinä on johdonmukaisesti x (caxi), jälkimmäisen merkkinä etenkin fe«m-sanassa on usein qu: quin. Teksteissä quin on hy-vin yleinen, sillä se esiintyy sekä nykykielen kun- ja feřízw-konjunktioita vastaavissa funktiossa että taipumattomana relatiivisanana.
Tavanomaisen ř-merkin vaihtoehtona saattaa joskus esiintyä myös th. Lisäksi d tai dh voivat joskus tarkoittaa f:tä etenkin sanan lopussa (annoid, muudh 'annoit, muuť). Klusiililla p ei ole ollut vaihtoehtoisia merkintätapoja muuten kuin soinnillisissa konsonanttiyhtymissä, joista puhutaan heti jäljempänä.
Agricolan teksteissä soinnillisten klusiilien merkit b, d, g ovat moni-tulkintaisia. Etenkin vierasperäisissä nimissä ja sanoissa ne voivat mer-kitä samaa kuin nykyisessäkin kirjakielessä, toisin sanoen soinnillisia klusiileja (Barbara, Daniel, galateri 'galatealainen'). Agricolan kielessä vie-rasperäistä asua voi esiintyä sellaisistakin lainasanoista, jotka myöhem-min ovat sulautuneet täydellisemmin suomen kielen äännerakenteeseen. Esimerkiksi sanan duomari Agricola kirjoittaa hyvin johdonmukaisesti ruotsin mailin mukaan i-alkuiseksi, vaikka nykysuomessa tuomari-sana alkaa soinnittomalla klusiililla.
Suomalaisissa sanoissa soinnillisten klusiilien merkit sanansisäisessä asemassa ja soinnillisessa ympäristössä voivat tarkoittaa tavallisia soin-nittomia klusiileja (ramba, culda, hengi 'rampa, kulta, henki').
Sanansisäiset klusiilit ovat Agricolan aikana olleet nun kuin ne ovat nykyäänkin astevaihtelun alaisia konsonantteja, ja heikossa asteessa soinnillisten klusiilien merkit d ja g voivat viitata myös sellaiseen heikon asteen edustajaan, joka Agricolan kielessä on ollut nykykielessä tunte-
maton spirantti (tarkemmin jäljempänä). Vaikka myös p on astevaih-telun alainen, sen heikkona vastineena ei esiinny spiranttiin viittaavia merkkejä, vaan vastine on nykykielen tapaan yleensä v (lupa : luvata), joka tosin on usein kirjoitettu u- tai w-kirjaimella tai kirjainyhdistelmällä wu (wiwuyit Viivyiť). Astevaihtelun toteucumiseen palataan hieman jäljempänä. Lainasanoissa ^-yhdistelmä edustaa/äännettä, mistä tavallisin esimerkki on sana propbeta 'profeecta'.
Nykykielessä tuntemattomat spiranttiäänteet
Agricolan aikana suomen kielessä oli kaksi sellaista soinnillista spi-ranttia, joita nykyisessä yleiskielessä ei enää ole. Suomalais-ugrilaisten kielten foneettisessa tarkekirjoitussysteemissä näistä on tapana käyttää kreikkalaisen kirjaimiston merkkejä ô ja y. Soinnillinen dentaalispirantti ó esiintyi sanan sisässä f-klusiilin heikkoasteisena astevaihteluparina, esimerkiksi pzfeza : piôän. Vastaavalla tavalla soinnillinen palataalispirantti y saattoi esiintyä fe:n astevaihteluparina, esimerkiksi vika : viyan, joskaan sitä ei käytetty niin yleisesti jajohdonmukaisesti kuin dentaalispiranttia. Agricolan kielessä spirantteja edustavat merkit d, db, hd ja g, gh, gi, ghi.
k:n heikkoasteisena vastineena esiintyvän, g-, gb-, gi- tai gfe'-merkillä merkityn kohdan ääntäminen on jo Agricolan aikana vaihdellut suuresti (kato, j, v, y), ja vaihtelu näkyy myös Agricolan teksteissä. Historiallisesti ajatellen näiden kaikkien ääntämisvaihtoehtojen yhteisenä nimittäjänä on kuitenkin ollut palataalispirantti.
Vaikka g esiintyy Agricolalla sekä spirantin että soinnillisen klusiilin merkkinä, sekaantumisen vaäraa ei juuri ole, sillä soinnillista g-klusiilia esiintyy vain selvästi vierasperäisissä sanoissa ja sellaisissa sana-asemis-sa, joissa astevaihtelu ei tule kysymykseen, esimerkiksi sananalkuisena. Lisäksi g-merkki esiintyy omaperäisissä sanoissa wfe-yhtymän heikkoas-teisessa vastineessa, esimerkiksi beugen, mutta kun tilanne on nykyään täsmälleen sama, nykylukija tulkitsee kirjoitustavan automaattisesti oikein. Tässä yhtymässä k:n heikkoasteinen vastine ei siis ole Agricolan aikanakaan ollut spirantti. Foneettisista syistä pidetään ylipäänsä
epatodennakoisena, etta nasaalin (m, n, rj) ja klusiilin yhtymissa (mp, nt, nk) olisi koskaan ollut spirantteja, vaan naiden astevaihtelussa klusii-li on heikentynyt toisella tavalla, osittain soinnillistumalla ja lopulta assimiloitumalla nasaaliin (esim. mp > mb > mm; nt>nd> nn). Murteissa on yleista nfe-yhtyman jaaminen kokonaan astevaihtelun ulkopuolelle, jolloin k ei heikkene lainkaan, esimerkiksi berjki: berjken. Voi hyvinkin olla, etta wfe-yhtymaa on enimmakseen kasitelty samalla tavoin myos Agricolan aikana.
Edella esiteltyjen soinnillisten spiranttien lisaksi Agricolan aikana ainakin eraissa suomen lansimurteissa esiintyi nykyisen te-yhtyman pai-kalla soinniton dentaalispirantti, siis sama aanne, joka on esimerkiksi englannin sanan think alussa. Eraiden tutkijoiden mukaan Agricolan kirjoitustapa tz , esimerkiksi sanoissa itze, himoitzepi, cutzui viittaisi juu-ri spiranttiaantamykseen. Agricolan te-merkinnan lukutapa on kuiten-kin kiistanalainen, eika ole mitaan varmaa tietoa siita, kuinka suurella alueella spiranttiaantamys on aikoinaan tunnettu. 1900-luvun alkupuo-lella sita on voitu dokumentoida vain eraista Ala-Satakunnan murteista.3 Kun Agricolan tz voidaan joissakin tapauksissa yksiselitteisesti tulkita ts-yhtymaksi, tata voidaan pitaa yleisemminkin ensisijaisena lukutapana.
Puolivokaalit j ja v
Suomen j ja v ovat melko heikosti aantyvia, vokaalin tapaisia konso-nantteja. Konsonanteiksi ne voidaan tunnistaa parhaiten esiintymis-edellytystensa nojalla. Tama heijastuu myos Agricolan kirjoitustavassa monin tavoin. Seka i etta j voivat esiintya seka i:n etta f.n merkkina, ja vastaavasti u, v ja w saattavat esiintya «:n tai v.n merkkina. Tulkinta vokaaliksi tai konsonantiksi ratkeaa sana-aseman perusteella.
Etenkin suppeiden vokaalien {i,y, u) yhteydessa tavun rajalla on kay-tannossa vaikea pelkan kuulohavainnon perusteella ratkaista, aantyyko
3 Suomen yleiskielen ft-yhtymien murteelliset vastineet nakyvat havainnollisesti murre-kartoista, esim. Lauri Kettunen 1940, kartat 8—10.
paikassa j- tai ^-konsonantti vai ei (sia tai šija, lauantai tai lauvantai). Myôs murteiden välillä on eroja tässä suhteessa. Kun Agricola kirjoit-taa konsonantin tällaiselle tavunrajalle (esim. kauvan, ijankaikkinen), on täysi syy olettaa tai pitää ainakin mahdollisena, että merkintä perustuu todelliseen ääntämykseen, täysin siitä riippumatta, mikä on nykyisen kirjakielen kanta.
Toisaalta, jos konsonantti puuttuu sellaisesta paikasta, johon se suomen nykyisen oikeakielisyyskäytännôn mukaan kuuluisi, Agricolan muotoa ei voi pitää virheellisenä nykykäytäntôón vedoten. Esimerkiksi tekijännimien johtimessa -ja/jä on konsonantti j päätetty oppitekoisesti merkitä aina näkyviin, mutta tämä päätôs on tehty vasta satoja vuosia Agricolan jälkeen. Sita ennen j saattoi hyvinkin puuttua tavun rajalta (haltia, palvelia, tekiä).
Muut konsonantit
Agricolan käyttämistä konsonanttimerkeistä kvalitatiivisesti monitul-kintainen on c, joka on edellä jo käsitelty k:n merkkinä. Se voi edustaa fe:ta sekä sinänsä että monien eri konsonanttijonojen osana. Vastaavalla tavalla se voi edustaa myôs kta (tacto 'tahtoo'). Lisäksi lainasanoissa se voi merkitä joskus 5:ää (ceremónia).
Helposti tulkittavia konsonanttimerkkejä ovat l, m, n, r, x ja z. Vii-meksi mainittu saattaa tosin ŕz-yhdistelmässä olla soinnittoman den-taalispirantin edustaja ja etenkin ruotsalaisittain äännetyissä vieras-sanoissaja erisnimissä s:n merkki (Zebedeus). Yksiselitteinen on myôs f (fati), jonka vaihtoehtona vierassanoissa saattaa olla edellä mainittu ph tai ruotsalaisen kansliakielen mukainen ffu (rôffueri 'ryôväri'). Tulkinnan kannalta helppoja ovat myôs erilaiset s-äänteet merkit, lyhyt ja pitka s sekä saksalainen kaksois-5. Ulkonäkônsä vuoksi pitka s tosin sekoittuu helposti /-kirjaimeen.
Konsonanttiäänteistä erityisen vaikeasti merkittäväksi on Agricolalle osoittautunut h. Se on joskus jätetty merkitsemättä kokonaan (tadon 'tah-don'), mutta sen merkkinä voi h:n lisäksi olla myôs c (tacto), ch (tachdon),
hc (tehctí 'táhti') tai ck (tecktemen 'tehtámán'). Toisaalta ^-kirjainta on káytetty soinnillisten klusiilimerkkien yhceydessá spiranttiáántámykseen viittaavana lisámerkkiná (sydben 'syóán'), ja joskus sillá ei klusiilin yhtey-dessá ole yhtáán mitáán merkitystá (muudb 'muuť, náeth 'náeť).
Vokaalien laatu
Kun otetaan huomioon se, mitá edellá on sanottu yleisesti keston mer-kinnástá, suhteellisen helposti tulkittavaksi vokaalimerkiksi jáá káytán-nóssá vain a. Muilla merkeillá on kvalitatiivisia lukutapoja useampi kuin yksi, ja joskus a:kin saattaa ilmeisesti esiincyá d:n merkkiná. Esimerkiksi pddstdd-verbm taivutusmuodossa pesteisimma on pakko ajatella, ettá páat-teen a on oikeastaan d:n merkki (páástáisimmá).
Agricolan i voi edustaa i:tá tai j:tá (ei, syndime 'syntymá'), o-merkki o:ta, u:í3l, ó:tá tai wo-diftongia {on, cuckola 'kukkula', pydon 'pj/ydón', nori 'nuori'), «-merkki «:ta, o:ta taij:tá (ulos, kircku 'kirkko', poutě 'póytá'), j-merkkiy:ť± tai i:ťá (lyhyt, oykein), i-merkki á:ťž tai e:tá (diti, kase 'kesá') ja ó-merkki o:tá tai jo-diftongia (sói, mós 'myos'). Abckiriassay náyttáá merkitseván myós «:ta sanassa kynnia, mutta támá voi olla painovirhe.
Agricolan vokaaleista erityisiá tulkintaongelmia aiheuttaa e, joka useimmiten on joko e:n tai <í:n ja joskus myos ó:n tai fe-diftongin merkki. Ongelmien mááráá lisáa káytánnossá se, ettá e- ja i-vokaalit ovat yleisiá, myós páátteissa. Useimmiten tulkinta on mahdollista tehda esiintymis-kontekstin perusteella, mutta joissakin tapauksissa on mahdotonta sito-vasti páátellá, mistá vaihtoehdosta on kysymys, kun járkeviá tulkintoja on enemmán kuin yksi. Silloin on turvauduttava todennákóisyyksiin. Esimerkiksi kieltoverbin imperatiivivartalossa, jonka Agricola kirjoit-taa el-, voitaisiin savolaiseen tapaan lukea e-vokaali (el(e)kdd), mutta kun Agricolan kieli kuitenkin enimmákseen perustuu lánsimurteisiin, todennákoisempi vaihtoehto on d: dlkdd.
Ratkaisua voi joskus olla vaikea tehda myos e:n ja ó:n válillá. Suomen ó on useissa tapauksissa historiallisesti syntynyt e:stá, ja esimerkiksi neu-re-sana voidaan perustellusti lukea joko neyrd tai nóyrd. Joka tapauksessa 73 *
e on yksi tavanomaisista ö:n merkeistä Agricolan kielessä, vaikka myös ö on käytössä.
Suomen avartuvat diftongit ie, uo jayö ovat syntyneet pitkistä vo-kaaleista ee, oo ja öö. Etenkin kahden jälkimmäisen kohdalla Agricolan merkintä näyttää usein viittaavan pitkään vokaaliin, ei vielä diftongiin: Somen 'suomen', mos 'myös'. Kuitenkin on tapana olettaa merkintäta-van tarkoittavan diftongia, koska lukuisat z'e-diftongit (riemtt, rieska ym.) osoittavat, että diftongiutumismuutos oli jo ehtinyt tapahtua ennen Agricolan aikaa.
Ruotsin malli on mitä ilmeisimmin ohjannut Agricolaa käyttämään o-kirjainta yhtenä u:n merkeistä. Lisäksi on kuitenkin huomattava, että Agricolan kielessä johtimet -os ja -us saattavat esiintyä samankin vartalon perässä täysin synonyymisina (toimitos, toimitus). Tässä ei liene kysymys kirjoitustavan variaatiosta, vaan todella kahdesta vaihtoehtoisesta joh-timesta, joiden taustalla ovat suomen kielen murre-erot.
Nykykielestä poikkeavat muodot
Valtaosaltaan Agricolan kieli on sekä rakenteeltaan että sanastoltaan samanlaista kuin nykysuomi tai se ainakin rinnastuu käytännössä mělko helposti nykykieleen. Kun teksti luetaan ääneen tai kirjoitetaan niin kuin se tulee lukea, selityksiä ja uskonvahvistusta tarvitaan vain silloin tällöin. Tästä syystä tarkastelun kohteeksi kannattaa tässä yhteydessä poimia erityisesti sellaisia kohtia, joissa Agricolan kielen muotoraken-ne selvästi eroaa nykysuomesta. Eroja on sekä taivutusmuodoissa että sananmuodostuksessa
Murteille ominaisia äänteenmuutoksia ja niistä johtuvia morfologisia tulkintaongelmia
Vanhan kirjakielen äännerakenteen luonteenomaisimpia piirteitä on alusta alkaen ollut loppuheitto eli sanan loppuvokaalin katoaminen. Tällä piirteellä on vahvat juuret molemmissa niissä murreryhmissä,
jotka tulevat kysymykseen 1500-luvun kirjakielen ensisijaisina mallei-na, nimittäin Turun seudun murteissa ja kaakkoismurteissa.4 Laajinta loppuheitto on lounaismurteissa, joissa vokaalin katoaminen riippuu sanan rakenteesta ja katoava vokaali voi olla mikä tahansa.
Vanhassa kirjakielessä loppuheitto ei ole koskenut samalla tavoin kaikkia vokaaleja, eivätkä vokaalit ole samalla lailla kadonneet kaiken-laisten sananmuotojen lopusta. Loppuheitto on voinut tapahtua sekä foneettisin että morfologisin ehdoin, ja lisäksi se voi olla sanakohtainen ilmiö. Useimmiten heittynyt vokaali on ollut i, ä tai a, ja katoaminen on keskittynyt aivan tiettyihin muotokategorioihin.
Abckiriassa valtaosa heittyneistä vokaaleista on ollut omistusliittei-den loppuvokaaleja. Teoksen sisällöstä johtuu, että ylivoimaisesti yleisin omistusliite on yksikön 2. persoonan omistusliite, joka nykyisessä yleis-kielessä on -si. Agricolan muussa tuotannossa tästä possessiivisuffiksista esiintyy myös erikoisempi variantti -ti, mutta Abckiriassa on käytössä vain loppuheittoinen -5. Tämä esiintyy tekstissä peräti 42 kertaa: haltuus, käsiis, lähemdises jne. Yhtään ainoata tapausta ei ole sellaista, Jossa vokaali olisi säilynyt, eikä niitä ole Agricolan muissakaan teoksissa.
Myös yksikön ensimmäisen persoonan omistusliite -ni esiintyy Abckiriassa loppuheittoisena, siis asussa -n, mutta loppuheittoinen (9) ja vokaaliloppuinen (7) variantti ovat suunnilleen yhtä yleisiä. Esimerkkejä vaihtoehdoista ovat (minun) elantan, itsen, kanssan ja kanssani, syntini, työni.
Kolmannen persoonan omistusliitteistä -nsa, -nsä, jotka ovat saman-laiset yksikössä ja monikossa, saattaa heittyä a- tai ai-vokaali, mutta näitä muotoja on Abckiriassa alle kymmenen: opetuslapsens, päälens,ylesnousemi-sens. Toisaalta on myös vokaalinsa säilyttäneitä muotoja: pojansa, ravinonsa, tahtonsa. Kuten esimerkit osoittavat, omistusliitteen edellä voi olla aste-vaihtelun alaisesta vartalosta sekä vahva- että heikkoasteinen muoto.
Loppuheittoisista omistusliitteistä erikoisin esiintyy monikon ensim-mäisessä persoonassa. Isä meidän -rukouksesta löytyy esimerkki (meidän
4 Suomen murteiden loppuheitosta tarkemmin esim. Nikkilä 1994, 6—8.
jokapäivänen) leipän, hieman edempänä samassa rukouksessa on vastaa-va vokaaliloppuinen suffiksi meidän syntinne. Heittynyt vokaali näyttää tässä olevan -e, mutta ruokarukouksessa sivulla 19 on esimerkki siitä, että suffiksin vokaali voi olla myös -a: meidän Herrana. Oudonnäköi-seen -n-konsonanttiin palataan omistusliitteiden yhteydessä tarkemmin. Loppuheittoinen suffiksi esiintyy Abckiriassa useita kertoja konneksiossa meidän Herran 'Herramme'.
Muut Abckirian loppuheittotapaukset ovat sormin laskettavissa, lä-hinnä siksi, että koko aineisto on nun pieni. Sekä inessiivin että elatiivin loppuheitosta löytyy muutama esimerkki: elämäs, taivahas, bengest, vedest. Enemmän on kuitenkin esimerkkejä vokaalinsa säilyttäneistä muodois-ta: maasa, näissä, taivaasa, taivaassa, Neitseestä Mariasta, Pyhästä Hengestä.
Verbien puolelta kannattaa panna merkille ripissä esiintyvät lounais-murteille ominaiset monikon 2. persoonan muodot: te päästät, te anteeksi-annat. Vastaavia muotoja on Agricolan teoksissa muuallakin. Samassa kohdin näyttää olevan myös loppuheittoinen partisiippi, jota täytyy pitää aivan satunnaisena tapauksena: kaikki - - pitää oleman päästet.
Odotuksenmukaisia i:n loppuheittotapauksia olisi yksikön kolmannen persoonan konditionaali, mutta tällaisia sattuu aapisessa olemaan vain yksi, mahtas, joka tosin esiintyy kahteen kertaan. Kielteisen kondi-tionaalin pääverbissä loppuvokaali on säilynyt: ei voittaisi.
Loppuheittoisia adverbeja esiintyy pari kappaletta. Näistä toinen on essiivimuotoinen tänäpäivän, joka esiintyy kahdesti, toinen on johdos-adverbi murbeettomast. Nykykielen perusteella olettaisi tästä kadonneen vokaalin olevan -i, mutta Abckirian muiden vastaavien adverbien perusteella voidaan yhtä todennäköisenä vaihtoehtona pitää elatiivimuotoista joh-dinta: kohtuulisesta, viriästä. Myös -sö'-loppuiset adverbit olivat Agricolalle tuttuja, esimerkiksi Abckiriassa yhdysverbin alkuosana esiintyvä hyvästi-.
Jo edellä on viitattu sähen, että vokaaliyhtymien eli kahteen peräk-käiseen tavuun kuuluvien eri vokaalien assimilaatiot ovat murteissa tavallisia. Etenkin vokaaliyhtymät ea, eä, oa, öä ovat usein muuttuneet pitkiksi vokaaleiksi ee, 00, öö (makea, häpeä, sanoa, tyttöä > makee, häpee, sa-noo, tyttöö). Kuten esimerkeistä näkyy, muutos voi koskea monia muoto-
kategorioita. Abckirian sivulla 6 olevan toisen käskyn nime on esimerkki assimiloituneesta partitiivimuodosta (nimea). Toisaalta samoissa vokaali-yhtymissä on toisissa murteissa tapahtunut dissimilaatiomuutoksia (hoped, kipeä > hopia, kipia). Agricolan kielestä, ei tosin Abckiriasta, löytyvät samastakin sanasta kaikki vaihtoehdot (valkea, valkia, valkee).
Jälkitavujen z'-loppuisista diftongeista on i usein kadonnut niin kuin se on kadonnut monissa murteissakin. Esimerkiksi imperfektimuodot ovat tämän takia usein preesensmuodon näköisiä (esim. sano 'sanoi', seisotta 'seisoitte', valvo 'valvoi'). Muodon tulkinnassa on turvauduttava alkuteksteihin tai saman tekstinkohdan myöhempiin versioihin. Vas-taavalla tavalla on i voinut kadota konditionaalin z'sz'-tunnuksesta, josta loppuheitto on yleensä vienyt myös jälkimmäisen z-vokaalin, mutta silti muoto on helposti tunnistettavissa jäljelle jääneen 5-aineksen ansiosta (mahtas 'mahtaisi').
Jälkitavujen kadonnut i voi edustaa monia eri päätteitä, sekä taivu-tus- että johdinsuffikseja. Esimerkkejä kohdista, joissa nykykielessä, joko kirjakielessä tai murteissa, olisi z-loppuinen diftongi, ovat myös esimerkiksi rukoletta 'rukoilette', varhan 'varhain' ja viimen 'viimein'. Johtimista erityisen yleinen on -(i)nen, jolla alkuaan on muodostettu sekä substan-tiiveja että adjektiiveja. Nykyään voimassa oleva työnjako on sellainen, että substantiivit ovat zittömiä ja adjektiivit zillisiä, mutta tätä jakoa on oppitekoisesti alettu toteuttaa vasta 1800-luvulla. Agricolallapunanen ja punainen tai vaivanen ja vaivainen 'köyhä' ovat molemmat mahdollisia.
Toisaalta on mahdollista se, että jälkitavuihin on syntynyt erilaisia sekundaarisia z-loppuisia diftongeja. Vanhassa kirjakielessä on hyvin yleistä, että supistumaverbien yksikön 3. persoonan imperfektimuodois-sa loppu-z on heittynyt sanan sisälle (rupesi > rupeis), jolloin imperfektimuodot näyttävät konditionaaleilta.5 Eräissä murteissa, muun muassa Agricolan syntymäseudun kaakkoishämäläisissä murteissa, pitkä ee on saattanut diftongiutua (aseet > aseit, kasteet > kasteit), ja näitä diftongeja esiintyy harvakseltaan myös kirjakielessä.
5 Ks. esim. Rapola 1933/1965, 328.
Loppuheiton ja siitä seuranneiden sananloppuisten äänteenmuu-tosten takia eräät suffiksit ovat langenneet äänneasultaan yhteen. Esi-merkiksi monikon i. ja 2. persoonan persoonapäätteet ja omistusliitteet ovat saattaneet lyhentyä vastaavan yksikön suffiksin kaltaisiksi (isämme > isäm > isän; tulette > tulet). Ensimmäisessä persoonassa lisäongelmaksi tulee käytännössä se, että omistusliitteellistä nominatiivia ja genetiiviä on mahdoton erottaa toisistaan: meidän Herran tähden voidaan tulkita joko 'meidän Herran tähden' tai 'meidän Herramme tähden'.
Abckirian esimerkkejä nykykirjakielestä poikkeavista muotokategorioista
Agricolan genetiivimuodot poikkeavat osittain nykysuomalaisista sekä muodostustavoiltaan että funktioiltaan, vaikka enimmäkseen muodot ja käyttötavat ovatkin yhteisiä. Vanhassa kirjakielessä monikon genetiivi on ensisijaisesti muodostettu lisäämällä sanan yksikkövartalon perään pääte -ten tai heikossa asteessa -den. Rakenteeltaan odotuksenmukaisia, mutta nykysuomalaisesta oudon näköisiä ovat esimerkiksi Abckirian genetiivit kaikkeden ja vaimoden. Äännelaillisesti tämä pääte on nykysuomeen tul-taessa kehittynyt asuun -in (kaikkein, vaimoin). Myös Agricolan tekstistä löytyy näitä "nuorempia" genetiivejä. Lisäksi on esimerkkejä erilaisista se-kundaareista sekamuodoista. Tällainen on esimerkiksi Abckirian isäiden, Jossa vartalon ja sijapäätteen välissä on ylimääräinen monikon z-tunnus. Monikon genetiivin erilaisia muodostustapoja on mahdotonta selostaa lyhyesti, joten on tyydyttävä vain edustavimpiin esimerkkeihin.6
Genetiivin käytössä herättää huomiota Agricolalle hyvin tavallinen datiivinen genetiivi, joka ilmaisee, kenen osaksi jotakin tulee. Abckirian ensimmäinen esimerkki on heti esipuherunossa: Nim Jeesus sinun armons lainaa. Tässä sinun on lauseenjäsenasemaltaan adverbiaali, jonka merki-tys on 'sinulle', ei suinkaan jäljessä tulevan armons-sunan määrite, nun kuin nykysuomalainen saattaisi ajatella. Vastaavia esimerkkejä löytyy
6 Hieman laajempi selitys Häkkinen 2002, 75—76 ja todella yksicyiskohtainen kuvaus Paunonen 1974.