Olemme kaikki tomua avaruudessa, tyhjyyttä, kunnes joku tunnistaa olemassaolomme mahdollisuuden.
Maailmani oli hiljaisten tasankojen ja jäätyneiden merien maailma, ja he, jotka jakoivat sen kanssani, olivat hiljaisia myös. Heille riitti kokoontua merenpohjan kuumien kuilujen äärelle, ruokkia itseään sillä, mitä vesi heille antoi ja pysytellä siellä, missä olivat. Mutta minun mieleni taipui toisaalle. Minulla oli tapana uida pintaan ja katsella valoja pimeällä taivaalla ja uneksia toisista maailmoista.
En vieläkään osaa selittää, mitä tapahtui. Ensin oli pimeys. Sitten oli hyminä, joka teki särön mustuuteen. Outo musiikki kaikui nun etäällä, että pystyin tuskin kuvittelemaan välimatkaa. Se hyökyi ylitseni ja vetäytyi jälleen. Siihen aikaan sanat olivat minulle vieraita, mutta niitten takana oli tuntemus, joka sai minusta otteen: kutsu. Se muovasi pimeyttä, kun kelluin jään seassa ja lepäsin tulenkuumien vedenalaisten suihkulähteiden äärellä.
Kysyin tomuperheeltäni, pystyikö kukaan heistä kuulemaan musiik-kia. Useimmat eivät pystyneet. He, jotka kuulivat sen, eivät välittäneet. Mutta minulle se voimistui hetki hetkeltä. Eräänä yönä, kun katselin taivaalle, pimeys yllä avautui. Katsoin maailmaani viimeisen kerran, kiinnityin hyminään ja annoin sen kantaa minua.
Se nosti minut merestä ja hiljaisuudesta. Valot ja mustuus välkäh-telivät ohitse. Matkustin pitkään. Pitkin linnunrataa, tähtien olkapäiltä, hopeisia teitä ja kultaisia kujia saavuin heidän maailmaansa.
Kenties olemukseni oli täällä nun toinen, että kadotin hyminän sen vuoksi, tai Sitten matka oli ollut liian raskas. Minua oli vas tassa hiljaisuus. Säikyin ja etsin tietä takaisin, mutta taivaat olivat sulkeutuneet.
Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä.
Jonkin aikaa tarkkailin. Näin elämän ottavan monia muotoja, joista kaikki olivat minulle vieraita. Korkeina kasvavat olennot, joilla oli vih-reät kruunut ja syvälle maahan kurkottavat raajat, liikahtivat uteliaina, kun ne vaistosivat läsnäoloni. Ruskeaturkkiset, punaturkkiset, harmaa turkkiset olennot, jotka kulkivat neljällä jalalla, suuret ja pienet lentävät olennot, ne tuijottivat minua toisinaan ja joskus tulivat lähemmäs.
148
Emmi Itäranta